Hiilihammas
Kirjoittaja: EmppuOmppu
Illan tullen hiivin ulos sotureiden pesästä, jonne olin vetäytynyt lyhyille torkuille siksi aikaa, kunnes tapaisimme Minttuliekin Korppisiiven kanssa uloskäynnin luona. Olin valtavan innoissani tästä! Mielessäni olin jo kuvitellut, miten me kolme juoksisimme yhdessä metsässä ja jahtaisimme jänistä. Se olisi niin iso, että sen leiriin kantamiseen tarvittaisiin meitä kaikkia kolmea. Sitten leirissä me söisimme sen yhdessä ja kertoisimme samalla toisillemme hauskoja juttuja kukin vuorollaan.
”Herätys, unissakävelijä”, kuului Korppisiiven hiukan närkästynyt naukaisu. Olin kävellyt ajatuksissani melkein pahki häneen. Otin kohteliaasti askeleen kauemmaksi ystävästäni ja loin häneen pahoittelevan katseen.
”Anteeksi. Olen vain niin kamalan innoissani tästä illasta! Mieti nyt! Meistä kolmestahan voi tulla vaikka kuinka hyvät ystävät”, hihkaisin tajuten samalla itsekin, miten paljon kuulostin yli-innokkaalta pennulta. Mielessäni käväisi kuva Vadelmatassusta, jota aloin uhkaavasti muistuttaa käytökseni puolesta.
Korppisiipi pyöritteli silmiään. ”Kuule, älä innostu liikaa. Tämä on vain yksi ilta, eikä ole mitään takuita, että toista tulee. Voihan hyvinkin olla, ettei hän pidä meistä tai meidän seurastamme.”
Tiesin, että hän yritti vain suojella tunteitani sanomalla mahdollisia vaihtoehtoja sille, miten tuleva tapaaminen saattaisi mennä. Huokaisin ja silottelin jännityksestä pystyyn nousseita karvojani. Nostin sitten katseeni Korppisiiven vaaleanvihreisiin silmiin, joissa näkyi nyt myös vähän huolta. Hän ehkä pelkäsi, että oli loukannut tunteitani suhtautumalla niin varautuneesti tätä iltaa ja Minttuliekkiä kohtaan. Ymmärsin häntä kyllä, enkä ollut hänelle vihainen.
”Tiedän sen, mutta kohtahan se nähdään”, sanoin nyt jo paljon rauhallisemmalla äänellä ja väläytin ystävälleni lämpimän hymyn, jonka tarkoitus oli osoittaa, ettei meidän kahden välillä ollut mitään hänen äskeisten sanojensa takia. Korppisiipi hymyili minulle vähän takaisin, muttei sanonut enää mitään.
Lähdin tassuttelemaan hänen kanssaan uloskäyntiä kohti. Huomasin, että Minttuliekki oli jo valmiina tapaamispaikalla, ja samalla pelkäsin, että hän oli joutunut odottamaan meitä pitkään.
Naaraan ilmeessä ei ollut minkäänlaisia ärtymyksen tai turhautumisen merkkejä, vaan hänen suunsa vääntyi iloiseen, leveään hymyyn, kun hän näki meidän lähestyvän itseään. Se sai minut tuntemaan oloni paljon paremmaksi, huojentuneeksi.
”Hei.”
”Hei!” vastasin varapäällikön tervehdykseen iloisesti. Korppisiipikin sanoi jotain tervehdykseksi, enkä havainnut hänessä juuri nyt minkäänlaista varautumista naarasta kohtaan, ellei hän sitten osannut piilottaa sitä näin taitavasti meiltä.
”Onko teillä jokin paikka mielessä?” Minttuliekki kysyi, kun olimme päässeet matkaan. Kuljimme kaikki kolme rinnatusten, minä olin Minttuliekin vasemmalla puolella ja Korppisiipi oikealla. Vaihdoin Korppisiiven kanssa vaivihkaa katseita.
”Voisimme ainakin nyt näin aluksi pysytellä tässä metsässä ja koettaa löytää jotain, ja siirtyä sitten vaikka nummelle”, ehdotin. Se tuntui sopivan sekä Minttuliekille että Korppisiivelle, joten hajaannuimme jokainen omille teillemme, jotta meillä olisi paremmat mahdollisuudet saada jotain kiinni.
Kävelin eteenpäin aluskasvillisuuden seassa. Ilta-aurinko paistoi puiden lomasta ja teki metsään pitkiä varjoja, jotka raidoittivat maata. Linnut lauloivat lauluaan jossain korkealla puissa.
Nuuhkaisin ilmaa ja sain heti kiinni hiiren tuoksusta. Laskeuduin vaistomaisesti vähän matalemmaksi ja ryhdyin liikkumaan hiipimällä eteenpäin saniaisten lomassa. Laskin kuonoani vähän alemmaksi, ja olin aikeissa nuuhkaista uudestaan saadakseni tarkemman vainun jyrsijästä, mutta samassa ajatukseni keskeytti jokin musta ja ohut, joka pilkisti esiin saniaisten lehtien alta. Käärme!
Kiljaisin niin kovaa kuin keuhkoistani lähti ja räpiköin säikähtäneenä kauemmaksi siitä. Ei mennyt kauaakaan, kun Minttuliekki syöksyi jostain esiin ja katsahti minuun huolestuneena.
”Mitä nyt?”
”K-käärme!”
Minttuliekki ei epäröinyt hetkeäkään, kun tuo lähestyi saniaisia. Hän oli minusta jopa pelottavan tyyni, kun hän teki niin.
Seurasin sydän kiivaasti pamppaillen sivusta, kun Minttuliekki etsi käärmettä lehtien alta. Hän katosi hetkeksi näkyvistä, ja ehdin jo pelätä, että se oli napannut hänet. Kun olin alkamassa soimaamaan itseäni siitä, etten ollut tehnyt mitään asialle, Minttuliekki tuli takaisin. Hänen silmänsä hehkuivat hilpeästi, kun tuo laski hampaistaan pitkän, mustan kepin maahan.
”Vaara ohi.”
”Mitäh?”
Tuijotin epäuskoisena keppiä, jota olin hetken ajan luullut tosissani käärmeeksi. Minua alkoi nolottaa, mutta kun näin Minttuliekin hyväntahtoisen virnistyksen, purskahdin nauruun. Säikähdys valui minusta pois naurunpuuskan mukana. Minttuliekkikin pärskähti.
”Anteeksi”, pihisin, kun olin saanut itseni rauhoittumaan vähän. Minua hihitytti vielä, mutta pakotin itseni lopettamaan, jotta saisin puhuttua. ”Olin niin kovin keskittynyt jäljittämään hiirtä, että taisin siinä samalla menettää kyvyn ajatella ensin, ennen kuin huudan puolet klaanista paikalle katsomaan, mikä on hätänä. Toivottavasti en keskeyttänyt mitään.”
//Minttu?
//637 sanaa
