Leimusilmä
Kirjoittaja: EmppuOmppu
Se oli siis ohi – hänestä ja Lieskakajosta ei tulisi koskaan mitään. Punertavaturkkinen kolli oli valinnut nykyisen kumppaninsa ja heidän uudet pentunsa Leimusilmän yli. Ja kaiken järjen mukaan niin sen kuului mennäkin. Siitä huolimatta parantajan sydän oli särkynyt hiekkaakin hienommiksi sirpaleiksi tuona yönä, jona Lieskakajo oli tehnyt lopullisen valintansa.
Ihme kyllä maailma ei ollut lakannut pyörimistä sen jälkeen. Siitä oli jo melkein puoli toista kuuta, ja Leimusilmä oli ihmeekseen onnistunut pitämään itsensä kasassa ja jatkamaan työtehtäviensä parissa niin kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Nokkospilven pentujen synnyttyä noin puoli kuuta sitten Lieskakajon välttelemisestä oli tullut kuitenkin huomattavasti haastavampaa, ja hän oli usein laittanut Vienotassun pentutarhalle tekemään rutiinitarkastukset. Kun hänen itse piti vierailla pentutarhalla, hän yritti ajoittaa sen siten, että pentujen isä oli jossakin partiossa.
Hellepentu ja Ahvepentu eivät muistuttaneet ulkoisesti isäänsä juuri lainkaan. Se oli jollain outoa tapaa Leimusilmälle helpotus. Toki Hellepentu oli selvästi perinyt vankan ruumiinrakenteensa Lieskakajolta, mutta turkkinsa pikkukolli oli epäilemättä saanut Nokkospilvestä. Nokkospilvi oli pitänyt heidän pennuistaan hyvää huolta, ja parantaja oli aidosti hyvin onnellinen heidän puolestaan siinä mielessä, että kumpikin pienokaisista oli pysynyt terveenä. Vaikka heidän tiensä olivatkin eronneet Lieskakajon kanssa hieman myrskyisissä merkeissä, ei hän silti toivonut tälle taikka tämän perheelle mitään pahaa. Se vasta olisikin tehnyt hänestä surkean parantajan.
Eräänä aamuna Leimusilmä oli herännyt jo ennen aamunsarastusta. Kaikki sairasaukiolla olevat potilaat sekä Vienotassu nukkuivat yhä, joten parantaja oli päättänyt käyttää rauhallisen hetken yrttivarastojensa läpikäymiseen. Jossain vaiheessa hän havahtui tajutessaan käpälänaskelten lähestyvän hänen pesäänsä. Kun hän käänsi katseensa, hän näki yllätyksekseen Mesitähden. Lyhyen sananvaihdon jälkeen päällikkö pyysi hänet mukaansa kertoakseen hänelle ilmeisesti jostakin sellaisesta, mitä ei ollut tarkoitettu muiden korville.
Aamun ensisäteet valaisivat taivaan lumoavin värein. Leimusilmä oli kuitenkin niin keskittynyt etsimään aluskasvillisuuden joukosta mahdollisia yrttejä, jotka olivat saattaneet jäädä häneltä ja Vienotassulta huomaamatta. Parantaja tiesi kuitenkin itsekin sen olevan enimmäkseen toiveajattelua.
“Olen harkinnut siirtymistä klaaninvanhimpien joukkoon.” Mesitähden ilmoitus tuli aivan puskista. Leimusilmän laajenivat ällistyksestä, kun hän siirsi katseensa päällikköönsä. Alkuun hän ajatteli kuulleensa vain väärin, mutta kun valkoinen kolli ryhtyi selostamaan tilannettaan hänelle, hän tiesi Mesitähden olevan tosissaan.
Leimusilmä ei tiennyt heti, mitä sanoisi. Hän oli tuntenut Mesitähden siitä asti, kun tämä oli hyväksynyt hänet Eloklaaniin lukuisia vuodenaikoja sitten Liljatuulen oppilaaksi. Hänen oli vaikea kuvitella Eloklaani, jonka päällikkönä olisi ollut joku muu kuin tämä jalo ja urhea kolli.
Kuitenkin tutkaillessaan Mesitähden vihreää katsetta parantaja huomasi, että tämä oli pohtinut asiaa varmastikin jo jonkin aikaa. Se ei ollut mikään tuulesta temmattu ajatus tai pikku väsymystä, vaan päällikön lapoja selvästi alkoivat painaa vuodenaikojen työ ja uurastus klaaninsa eteen. Mesitähti jos kuka oli ansainnut leponsa.
“Minä ymmärrän”, Leimusilmä vastasi lopulta ja levitti naamalleen lämpimän hymyn. “Mutta sinä et koskaan lakkaa olemasta Eloklaanin arvoinen – et nyt etkä vielä Tähtiklaanissakaan. Jos sinusta todella tuntuu siltä, että pieni lepolomakaan ei voisi tuoda takaisin sitä samaa pontta, mitä päällikön tehtävien hoitamiseen tarvitaan, niin minusta sinä tosiaankin olet ansainnut rauhallisen loppuelämän muiden paapottavana.” Mustavalkoisen parantajakollin silmät pilkehtivät hyväntahtoisen leikkisästi.
“On kuitenkin myönnettävä, että Eloklaani ei tuntuisi aivan samalta ilman sinua johdattamassa meitä”, hän naurahti hiljaa.
//Mesi?
