Hiilitassu
Kirjoittaja: EmppuOmppu
Raahasimme jäniksen Korppitassun kanssa mestarien luokse. Olin erittäin tyytyväinen suoritukseemme. Laikukas naaras oli napannut pakoon pyrkineen eläimen varsin taidokkaasti, vaikka jänis olikin ollut melkein yhtä iso kuin hän.
Päästin irti jäniksen takajaloista ja annoin sen loppuruumiin mätkähtää maahan. Korppitassu antoi myös otteensa hölletä eläimen ruhosta. Hallavarjo saapui onnittelemaan oppilastaan. Kollin silmät tuikkivat iloisesti, kun tämä kosketti hännällään Korppitassun korvaa ja sanoi jotakin. Arvatenkin naaras oli saanut kuulla kehuja tehtävänsä onnistumisesta, koska huomasin hänen röyhistävän rintaansa ylpeänä.
”Teitte hyvää työtä Korppitassun kanssa tuolla”, kuulin Utusielun sanovan. Käänsin jäänsinisen katseeni kilpikonnalaikkuiseen kissaan, joka myöskin säteili ylpeydestä. Tajusin itsekin seisovani ihan rinta rottingilla, kun kuuntelin mestarini ylistäviä sanoja. Hitsi, miten hyvältä minusta silloin tuntuikaan! Ihan kuin olisin voinut voittaa koko maailman!
”Kiitos, mutta kunnia kuuluu Korppitassulle”, sanoin yrittäen kuulostaa vaatimattomalta. Utusielu hymähti.
”Sinäkin suoritit oman osasi mallikaasti. Ei olisi ollut mikään mahdottomuus, että jänis olisikin lähtenyt juoksemaan täysin toiseen suuntaan kuin oli tarkoitus, mutta sinä ajoit sen suoraan Korppitassun kynsiin”, soturi huomautti. Nyt minua alkoi jo vähän nolostuttaa, vaikka ainahan minä kehuja kuuntelin mielelläni.
”Niin, no… ehkä minä tein hyvää työtä sen kanssa”, myönsin lopulta ja siirsin sitten huomioni Korppitassuun, jonka tajusin katsovan takaisin minuun. Kasvoilleni piirtyi ystävällinen hymy, johon oppilas vastasi virnistämällä vähän. Ei naaras ollutkaan hullumpi työpari. Kenties nyt, kun olimme päässeet työskentelemään yhdessä, meistä voisi tulla ystävät.
”Mitä me tehdään nyt?” kysyin Utusielulta irrotettuani katseeni Korppitassusta.
”Palaamme varmaankin leiriin. Sinulla ja minulla on vielä myöhemmin tänään partio, jota varten kannattaa kerätä voimia. Illasta tulee pitkä”, naaras naukui ja vilkaisi sitten Hallavarjon suuntaan.
”Me jäämme vielä tänne hetkeksi. Haluaisin opettaa Korppitassulle oikeaoppisen vaanimisasennon”, täysin valkea kolli sanoi. Utusielu nyökkäsi ja viittasi minua seuraamaan. Mutta en voinut lähteä. Katseeni poukkoili kissoista maahan unohdettuun jäniksen ruhoon.
”Entä jänis? Emme kai me vain jätä sitä tähän harakoille?” kysyin hiukan huolissani. Olimme onnistuneet saamaan eläimen kiinni yhteistyöllä Korppitassun kanssa, enkä halunnut sen työn valuvan hukkaan.
”Emme tietenkään”, Utusielu tokaisi näyttäen nyt itsekin muistavan saaliin. ”Me voimme viedä sen leiriin mennessämme.” Hallavarjo nyökkäsi kiitollisena ja lähti sitten johdattamaan oppilastaan toiseen suuntaan.
”No niin, Hiilitassu, autapa minua kantamaan tämä sinun saaliisi leiriin”, Utusielu murahti kaksikon häivyttyä näköpiiristä. Mieleni olisi tehnyt korjata, että saalis oli minun ja Korppitassun, mutta en viitsinyt. Ihan sama, kuka jäniksen oli napannut, sillä valtava se ainakin oli ja sillä ruokittaisiin varmasti monta nälkäistä kissaa!
Heräsin lyhyeltä tuntuneilta torkuiltani kun Utusielu tuli ravistelemaan minua. Oli jo niin pimeää, että hädin tuskin erotin hänen hahmoaan tummia pensaita vasten.
Olin nopeasti ylhäällä. Tällä kertaa en vaivautunut siistimään turkkiani, sillä tiesin, että pääsisin takaisin nukkumaan saman tien, kunhan palaisimme partiosta.
Kuu valaisi heikosti aukiota, jolla seisoi pari muuta hahmoa. Tunnistin heidät Lauhalaukaksi ja Viherkatseeksi. Ihmettelin kyllä vähän, miksi Lauhalaukka ei ollut ottanut oppilastaan Kirpputassua mukaan yölliseen partioon, mutta uskoin hänellä olevan syynsä sille.
Vähin äänin kissajoukko lipui piikkihernetunnelin lävitse matkaan. Nummella kävi vilpakka tuuli, joka kirvelsi silmiäni. Vaikka päivisin sää olikin melko leuto, huomasin, että öisin oli vielä pakkasta. Pörhistin karvani suojaksi viimalta ja otin pari juoksuaskelta pysyäkseni muiden matkassa.
Panin merkille meidän lähestyvän Kuolonklaanin rajaa. Sen huomasi Lauhalaukan pörhistyneistä niskakarvoista sekä ilmassa leijailevasta vaarallisesta ja erittäin vastenmielisestä hajusta. En ollut koskaan nähnyt oikeaa kuolonklaanilaista. Ellei sitten Lauhalaukkaa laskettu, mutta minusta hän ei ollut läheskään niin pelottava kuin kuolonklaanilaisia kuvattiin. Ehkä siksi hän oli lähtenyt joskus siitä klaanista, koska ei ollut ollut kuin oikea kuolonklaanilainen. Minusta se oli jopa vähän surullista.
Viherkatse kävi jättämässä merkkinsä lähelle rajaa. Vaikka en nähnytkään Kuolonklaanin kissoja, haistoin heidät nyt selvästi. Tästä oli varmaankin mennyt partio juuri äskettäin. Salaa toivoin, että olisimme törmänneet heihin, mutta jos puheet pitivät paikkansa, pysyttelin mielelläni mahdollisimman kaukana heistä.
Loppumatka takaisin leiriin sujui rauhallisesti. Emme törmänneet koko partion aikana yhteenkään kuolonklaanilaiseen, mistä minulla oli hieman ristiriitaiset tunteet. Leirissä Utusielu antoi minulle luvan palata takaisin nukkumaan ja haukata jotakin syömistä aamulla, kunhan heräisin. Pitäisimme harjoitukset kuulemma vähän myöhemmin päivällä, jotta saisin aikaa toipua rauhassa tämän illan partiokierroksesta, mistä olin enemmän kuin hyvilläni.
Kului lähes puoli toista neljännesosakuuta, kun Utusielu ja Hallavarjo päättivät jälleen järjestää yhteisharjoitukset minulle ja Korppitassulle. Viime kohtaamisen jälkeen olimme pysähtyneet juttelemaan naaraan kanssa tuon tuosta. Itse sanoisin, että meistä oli tullut hyvätkin kaverit, mutta en ollut varma, oliko tunne molemminpuolinen.
Kuljimme parasta aikaa koivumetsässä reviirin luoteisosassa. Ilmeisesti meillä oli tänään tarkoituksena harjoitella kiipeilyä, mutta minusta ajatus oli vähän kyseenalainen. Kun katsoin koivujen sileitä, tasaisia pintoja, mietin vain, miten onnistuisin kiipeämään sellaista pitkin.
Yritin syrjäyttää ajatukseni putoamisen pelosta keskustelemalla Korppitassun kanssa. ”Oletko sinä ennen kiipeillyt?”
Laikukas naaras nyökkäsi aavistuksen. ”Vain kerran ja tosi vähän aikaa”, oppilas kertoi.
Nyökkäsin. ”Minäkin olen kokeillut vain pari kertaa, mutta silloinkin vain pienissä puissa, joista pudotus ei ollut korkea”, sanoin. Se oli huono idea, sillä minua alkoi kauhistuttaa kahta kauheammin. Tunsin, kuinka katkennutta kulmahammastani alkoi kolottaa stressistä. Lipaisin sitä nopeasti piilottaakseni kipuni ja epäilykseni.
”Kun meistä tulee joskus sotureita, haluaisitko aina olla soturi, vai edetä ylemmäksi arvojärjestyksessä?” keksin kysyä yhtäkkiä. Korppitassun näytti miettivän asiaa. Jos minulta olisi kysytty, olisin pysynyt varmaankin soturina. Ihailin kyllä suuresti Mesitähteä, mutta en ollut läheskään varma, olisinko ollut valmis täyttämään hänen tassunjälkensä ja ottamaan niin paljon vastuuta kaikista muista.
//Korppi?
//833 sanaa
