Mesitähti
Kirjoittaja: Elandra
En vastannut mitään Tyrskytassun järjettömiin sanoihin. Olin varma, että luopio pyrki vain ärsyttämään. Tyrskytassu kääntyi taas, eikä enää kääntynyt. Kolli lähti kulkemaan poispäin reviiristämme vilkaisematta enää taakseen.
Seisoin siinä Hiilihampaan rinnalla niin kauan, että tummanruskea kissa oli kadonnut puiden sekaan. En tiennyt mitä minun olisi pitänyt ajatella. En ollut koskaan karkottanut ketään. Oliko tämä sittenkin ollut ylilyönti?
Mieltäni kalvoi edelleen suunnaton suru poikani kuoleman vuoksi. Yö oli kääntymässä aamuksi, ja tummansininen taivas vaaleni kaiken aikaa. Taivaalla olevat tähdet haalenivat ja katoaisivat pian kokonaan. Valvojaiset olivat kai jo ohi, ja pian joku kävisi hautaamassa minun poikani.
”Oletko sinä kunnossa?” kysyin vilkaisten Hiilihammasta, joka tuijotti edelleen siihen suuntaan, minne Tyrskytassu oli kadonnut. Kolli nyökäytti päätään pienesti. Hänen olonsa täytyi olla karmea. Hänkään tuskin näkisi poikaansa enää koskaan. Minä kuitenkin tapaisin Karpalonenän taas Tähtiklaanissa. Olisin halunnut sanoa jotakin, mutta tuntui siltä, ettei mitkään sanat voineet parantaa Hiilihampaan oloa.
Kun olimme istuskelleet rajan liepeillä tarpeeksi kauan, nousimme mitään sanomatta ylös ja suunnistimme nummen halki kohti sekametsää.
Tunnelma leirissä oli raskas. Kaikki olivat hiljaa. Olin toivonut ehtiväni vielä hyvästellä Karpalonenän, mutta kollin ruumis oli kadonnut pääaukiolta. Sen paikalla istui Aurinkokajo. Soturi tuijotti käpäliään. Tuon keho tärisi, kun kissa itki. Olisi varmaankin ollut järkevintä mennä ja lohduttaa kilpikonnakuvioista naarasta, mutta suoraan sanottuna minä en jaksanut.
Eilisen illan ja tämän yön aikana oli tapahtunut aivan liikaa. Väsymys teki minut voimattomaksi ja turraksi. Edes kylmyys, joka pureutui ohuen turkkini läpi, ei tuntunut missään. En enää vilkaissutkaan vierelläni seissyttä Hiilihammasta, vaan lähdin laahustamaan aukion poikki kohti Litteäkiveä.
Työnnyin kiven alla olevaan pesään. Olin vähällä kompastua omiin jalkoihini, mutta onnistuin pitämään tasapainon.
Asetuin omalle sammalvuoteelleni ja tuijotin pesän seinää. Eilinen taisi olla yksi tähänastisen elämäni surkeimmista päivistä. Eloklaani oli menettänyt Karpalonenän lisäksi myös Tyrskytassun. Kaikki taisivat olla poissa tolaltaan, eikä se ollut ihmekään.
Päätin, että herätessäni yrittäisin rauhoitella klaaniani. Vaikka oma oloni olisikin kaikkea muuta kuin rauhallinen, ei klaani saisi kaatua omaan pahaan olooni. Elämän täytyi jatkua, vaikka toiset kuolivatkin. Kukaan ei veisi meiltä muistoja pois, muttei menneisyyteen saanut jäädä asumaan. Tapaisimme Karpalonenän taas Tähtiklaanissa.
// 335 sanaa
