Mesitähti
Kirjoittaja: Elandra
Päivä oli ollut kamalan kiireinen. Aamusta olimme käyneet harjoituksissa Salamatassun kanssa. Olin arvioinut vaaleanharmaan naaraan taitoja, ja hän oli suoriutunut hyvin. Ei menisi kauaa, että saisin nimittää hänetkin soturiksi. Aurinkohuipun jälkeen olin lähtenyt partioon, joka oli ollut vailla yhtä jäsentä.
Partiosta tultuamme, leirin pääaukiolla kävi kuhina. Soturit, oppilaat ja muut klaanin jäsenet nauttivat tuoresaalista toistensa seurassa ja vaihtoivat päivän kuulumisia. Silloin oli hyvä hetki kutsua klaani koolle ja nimittää Kultapentu oppilaaksi. Olin antanut hänelle mestariksi Lieskakajon, jonka aiemman oppilaan koulutus oli jäänyt karvan verran kesken, kun Haavetassu perheineen oli lähtenyt Eloklaanista joitain kuita sitten.
Olisin halunnut yli kaiken pitää pienen hengähdystauon pentutarhalla, mutta tekemistä riitti edelleen. Kiiruhdin piikkihernetunnelin likellä oleskelevan Hillasielun luokse. Katseeni käväisi Kultatassussa ja Ampiaispennussa, jotka käyskentelivät joidenkin ketunmittojen päässä Hillasielusta.
”Hei, Hillasielu”, tervehdin valkoturkkista kollia, jonka vihreä katse oli jo siirtynyt minuun. Kolli nyökäytti kunnioittavasti päätään tervehdykseksi.
”Anteeksi, tämä on hieman noloa, mutta minulla on sinulle yksi pyyntö”, naukaisin vaivaantuneesti virnistäen.
”Kerro vain”, Hillasielu kehotti, eikä onnekseni vaikuttanut ollenkaan pahastuneelta.
”Pystyisitkö millään johtamaan auringonlaskun rajapartiota? Olen miltei koko päivän ollut liikkeellä, ja huomennakin on edessä pitkä päivä”, avun pyytäminen oli vaivaannuttavaa ja inhottavaa. En pitänyt siitä, kun jouduin sysäämään omat työni muille. Mutta kuten Minttuliekki usein sanoi, en saisi polttaa itseäni loppuun. Sen aikaa kun kumppanini oli pentutarhalla, jouduin hoitamaan omien töideni lisäksi myös varapäällikön työt.
”Totta kai! Kaipailinkin juuri tekemistä loppupäivälle, joten voisi sanoa, että pelastit päiväni”, Hillasielu vastasi iloisesti. Olin huojentunut soturin reaktiosta. Väläytin tälle lämpimän, äärimmäisen kiitollisen hymyn.
”Kuten myös. Kiitos”, tokaisin rauhallisesti edelleen hymyillen. Hyvästelin kollin hännän heilautuksella ja suuntasin kohti pentutarhaa. Matkalla huomasin Kultatassun ja Ampiaispennun kadonneen. Arvelin heidän palanneen pentutarhalle takaisin.
En ollut ehtinyt käymään kumppanini ja pentujemme luona pariin päivään, joten nyt viettäisin koko iltani kumppanini ja pentujemme seurassa.
Astuin sisään karhunvatukkapensaan alla sijaitsevaan pesään, jossa heti sisään astuessani maidon lämmin tuoksu toivotti minut tervetulleeksi. Minttuliekki, Korppisiipi ja pentutarhan pennut hiljenivät ja kääntyivät kysyvästi minun puoleeni.
”Hei, miten täällä menee?” kysyin kumppaniltani puskiessani kuonollani hänen korvantaustaansa. Minttuliekin kurkusta kumpusi vaimea kehräys.
”Erinomaisesti”, varapäällikkö lausahti pehmeällä äänellään. Kun pikaiset hellyyden osoitukset kumppanini kanssa oli vaihdettu, istahdin hänen sammalvuoteensa vierelle ja annoin katseeni vaeltaa pentutarhassa. Yllätyksekseni Ampiaispentu ja Kultatassu eivät olleet pentutarhalla. Korppisiiven pennuista vain Kimalaispentu ja Mehiläispentu olivat paikalla.
”Eikö Ampiaispentu palannutkaan pentutarhalle?” kysyin Korppisiiveltä, joka nosti hämmentyneen katseensa minuun.
”Hän jäi pääaukiolle Kultatassun kanssa. Miten niin?” naaras tokaisi rauhallisella äänellä, mutta hänen katseestaan puski esiin kasvava huoli.
”Näin heidät äsken siellä, mutta tullessani tänne he olivat kadonneet. Luulin, että he ovat täällä teidän kanssanne”, vastasin naaraalle, joka kampesi itsensä nopeasti ylös vuoteeltaan.
”Ehkä he ovat oppilaiden pesällä”, ehdotin, mutta Korppisiipi pyyhälsi jo ohitseni ulos tarhalta. Vilkaisin Minttuliekkiä, jonka kasvoille oli noussut huolestunut ilme.
”Minä jään tänne muiden pentujen kanssa, mene sinä vain auttamaan Korppisiipeä etsimisessä”, punaruskea naaras kehotti.
Poistuin pentutarhalta, eikä Korppisiipeä näkynyt pääaukiolla. Meni hetki, ennen kuin kuningatar putkahti esiin oppilaiden pesältä. Hän katsoi minua päätään pudistellen, selkeästi hermostuneena. Laikukas naaras ei jäänyt odottamaan minua, vaan nelisti kohti parantajan pesää. Minä kiiruhdin sotureiden pesälle. Kävin pesän molemmat kerrokset läpi, mutta turhaan. Kumpikaan kadonneista nuorukaisista ei ollut pesällä.
Leirin pääaukiolla Korppisiipi alkoi olla jo hyvin hermostunut, kaiketi parantajan pesäkin oli ollut tyhjillään.
”Ovatko he lähteneet leiristä?” naaras panikoi ja siirsi katseensa kohti piikkihernetunnelia. Huoli valtasi myös minut. Kultatassu, saatika sitten Ampiaispentu, ei ollut koskaan käynyt leirin ulkopuolella.
”Mennään etsimään heitä. Eivät he ole voineet kauas ehtiä”, yritin pitää pääni kylmänä, nyt ei saanut antaa paniikille valtaa.
Korppisiipi juoksi edelläni piikkihernetunnelille ja ulos leiristä.
”Minä etsin täältä päin, mene sinä toiseen suuntaan”, valkoturkkinen naaras komensi. Hän ei jäänyt odottamaan vastaustani, vaan lähti rämpimään aluskasvillisuuden seassa kohti läntistä jokea. En halunnut hätiköidä, vaan jäin piikkihernetunnelin edustalle etsimään merkkejä nuorukaisista. Kuten olin arvellutkin, löysin heidän hajujälkensä leirin ulkopuolelta. Ne johtivat leirin piikkihernemuurin viertä pitkin leirin toiselle puolelle, ja lähtivät sitten kulkemaan itään päin.
Jäljet olivat tuoreet, joten Kultatassu ja Ampiaispentu olivat menneet tästä ihan hetki sitten. Lähdin seuraamaan hajujälkiä ripeästi kävellen.
Pelkoni kävi toteen, kun hajujäljet johdattivat minua kohti jokea. Sen solina kantautui jo korviini. Koko ajan toivoin, että jäljet vaihtaisivat suuntaa ja lähtisivät poispäin joen suunnasta, mutta niin ei käynyt. Sen sijaan kuulin paniikinomaisen huudon:
”Apua! Auttakaa!” Tuttu, heleä ääni oli Kultatassun. Kiristin tahtini juoksuaskeliin, ja kiiruhdin nopeasti äänen perässä joelle. Hunajanvärinen, vastanimitetty oppilas seisoi joen törmällä ja katsoi kauhuissaan edessään virtaavaa vettä.
”Missä Ampiaispentu on?” kysyin, vaikka tiesin jo vastauksen. Kultatassu käänsi kauhistuneen katseensa minuun, mutta ei saanut suustaan muuta kuin epämääräistä mutinaa joesta ja Ampiaispennusta. Samassa hetkessä näin, kuinka jokin räpiköi pinnan alla. En jäänyt odottamaan tarkkaa vastausta, vaan epäröimättä loikkasin veteen.
Vesi oli kylmää, ja hetken ajan pelkäsin kylmyyden lamaannuttavan minut. Mutta koska nyt oli tosi kyseessä, joten pakotin itseni toimimaan. Uin niin nopeasti kuin ikinä pystyin kohti karvamyttyä, joka kävi pinnalla aina pienen hetken, mutta katosi taas veden syvyyksiin.
Virta vei Ampiaispentua eteenpäin. Potkin vimmatusti takajaloillani vauhtia lisää, jotta välimatka minun ja pennun välillä pieneni. Kylmä vesi sai koko vartaloni pistelemään. Kuin ihmeen kaupalla onnistuin pääsemään Ampiaispennun luokse. Juuri silloin hän vajosi taas pinnan alle, joten jouduin sukeltamaan hänen peräänsä.
Nappasin hampaillani pienokaisen niskanahasta kiinni ja palasin takaisin pinnalle. Yritin pitää parhaani mukaan Ampiaispennun päätä veden pinnan yläpuolella, mutta se oli haastavaa pennun räpiköidessä. Otteeni oli vähällä livetä.
Uin vaivalloisesti takaisin rantaan ja kampesin itseni ja pennun ylös jääkylmästä vedestä. Kultatassu oli juossut joentörmää pitkin peräämme. Ampiaispentu yski vettä keuhkoistaan ja tärisi kylmyyttään.
”Meidän täytyy palata äkkiä leiriin, ennen kuin jäädymme tänne”, sanoin ääni väristen Kultatassulle, joka tuijotti kauhuissaan maassa tärisevää Ampiaispentua.
//Kulta?
// 904 sanaa
