Pohjaharha
Kirjoittaja: Elandra
Suunnitelma oli valmistunut ja lopulta oli tullut yö, jolloin päätimme toteuttaa sen. Täytyi myöntää, että Lampiväre oli ollut luottamuksen arvoinen. Kun olimme käyneet yhteistuumin harmaaturkkisen soturin kimppuun, en kuitenkaan ollut epäröinyt lainkaan. Hän oli itse suostunut tähän, joten olisi ollut turhaa alkaa siinä vaiheessa empimään.
Kun hiivimme yön tuomien varjojen turvin kohti Kuolonklaanin reviirillä virtaavaa jokea, muistot kuiden takaa nousivat taas mieleeni. Pimentovarjo oli johdattanut minut rajalle, jossa olimme kohdanneet kaksi kuolonklaanilaissoturia; Tuhkajuovan ja Varissulan. Tilanne oli kärjistynyt ja Varissulka oli käynyt kimppuuni. Kuin ollakaan, Tuhkajuova oli käskenyt poikaansa lopettamaan, koska ei halunnut Varissulan tappavan omaa veljeään. Se oli ollut minulle järkytys, joka edelleen piinasi ajoittain mieltäni. Kuolonklaanin päällikön kumppani oli minun emoni. Olin salaa toivonut aina saavani tietää kuka emoni on, mutta kun totuus oli lopulta tullut ilmi, oloni oli hyvin ristiriitainen. Tieto emostani ja siitä, että tiesin hänet, ei kuitenkaan muuttanut mitään. Minä olin edelleen Eloklaanin soturi ja sydämeni kuului Eloklaaniin.
Tämä kaikki tarkoitti sitä, että Lampiväre oli siskopuoleni. Kaikesta päätellen Pimentovarjo ja Varissulka olivat myös pitäneet Tuhkajuovan ja Väärävarjon salaisuuden visusti omana tietonaan, sillä harmaaturkkinen kuolonklaanilaisnaaras ei tiennyt sisaruussuhteestamme. Niin oli hyvä, sillä vaikka tiesinkin sukulaisuudestamme, en halunnut tutustua Lampiväreeseen tai muihinkaan hänen sisaruksistaan. Loppujen lopuksi he kaikki olivat minun vihollisiani, virtasi suonissamme sama veri tai ei.
Joen ylitys kävi nopeasti. Kuljin joukon edellä, joten minä määräsin etenemistahdin. Lähestyimme paikkaa, jossa kuolonklaanilaiset pitivät panttivankeja. Se oli kuusimetsässä olevien suuren kivenluona. Nostin häntäni pystyyn merkiksi klaanitovereilleni pysähtyä. Painauduin maata vasten ja tarkkailin pimeää metsämaisemaa. Kuolonklaanilaisia ei näkynyt, olimmeko sittenkin väärässä paikassa? Oliko Lampiväre huijannut meitä? Sydämeni syke muuttui nopeammaksi. Juuri kun olin kääntymässä klaanitovereideni puoleen, erotin liikettä kiven läheisyydestä. Kuolonklaanilaisia! Lampiväre oli puhunut totta.
”Oletko valmis?” kuiskasin vierelläni kyyhöttävälle Käärmekullalle, jonka katse oli myös kohdistautunut kiven luona oleskeleviin kuolonklaanilaisiin. Kuten Lampiväre oli sanonut, kissoja oli kolme. Saisimme helposti mukaamme ainakin kaksi heistä, jolloin muille jäisi hoideltavakseen vain yksi. Käärmekulta nyökkäsi ja kuiskasi hiljaa vastauksen:
”Olen.”
Siispä lähdimme hiipimään peräkkäin Käärmekulta takanani kohti suurta kiveä, jonka luona kuolonklaanilaiset vartioivat panttivankeja. Pakotin itseni pysymään rentona, nyt oli totuuden hetki. Minun täytyisi olla valppaana koko ajan, sillä suunnitelman onnistuminen oli nyt pitkälti meistä kiinni.
”Kuka siellä?!” kuolonklaanilaisnaaraan ääni kantautui kiven juurelta, kun hän kuuli meidän lähestyvät askeleemme. Empimättä astuin kuolonklaanilaisten näkökenttään. Etäisyys välillämme oli muutaman ketunmitan verran. Edessämme seisoi kolme kissaa. Heistä keskimmäinen oli likaisenvalkea naaraskissa ja hänen vierellään seisoi vaaleanruskea naaras ja vaaleanoranssi kolli. En voinut kieltää ettenkö olisi ollut helpottunut, etten tuntenut yhtäkään näistä kissoista kuin nimeltä. Tiesin, että vaaleanruskea naaras oli Latvaruusu. Se, että joku heistä olisi ollutkin sukulaiseni, ei olisi kuitenkaan muuttanut tilannetta miksikään. Oli kuitenkin helpompaa, kun kaikki nämä kissat olivat puhtaasti vain meidän vihollisiamme eikä muuta.
”Me tulimme pelastamaan päällikkömme ja parantajamme”, vastasin rauhallisella äänellä, yrittäen nähdä sisään pesään, jossa panttivankeja pidettiin. Ei mennyt aikaakaan, kun Latvaruusuksi tunnistamani naaraskissa teki nopean syöksähdyksen meitä kohti.
”Miten te pääsitte tänne?!” naaras sähähti ja yritti käydä kimppuuni. Onnistuin väistämään hänen terävät kyntensä juuri ja juuri. Myös toinen kuolonklaanilainen – valkoturkkinen naaras – lähti lähestymään meitä. Suunnitelma näytti menevän juuri kuten pitikin.
”Me pakenimme. Älkää luulko voivanne estää meitä, aiomme pelastaa panttivangit hinnalla millä hyvänsä!” naukaisin ja yritin muka syöksyä kohti pesän sisäänkäyntiä. Vihollisten oli luultava, että me olimme tehtävällä kahdestaan.
”Älä luulekaan!” Latvaruusu ärjäisi ja syöksyi minua kohti. Kolmas kuolonklaanilainen näytti olevan myös valmiudessa käydä kimppuumme, mutta hän pysytteli visusti sisäänkäynnin edessä.
”Emme me pärjää, Pohjaharha. Meidän on lähdettävä!” Käärmekulta toteutti suunnitelmaa juuri kuten olimme sopineet. Kuolonklaanilaisten oli luultava, että luovuttaisimme. Nuoremman soturin merkistä lähdimme juoksemaan takaisin kohti jokea, tietysti kiertäen kiven, jotta viholliset eivät törmäisi aluskasvillisuuden seassa piileskeleviin klaanitovereihimme.
”Turha yrittää pakoon! Narsissikajo, jää pitämään vahtia, me hoitelemme nuo kirotut eloklaanilaiset!” Latvaruusu ärjyi. Pian kuulin jo takaamme juoksuaskeleita. Kiitin hiljaa mielessäni Tähtiklaania. Kaikki meni juuri kuten olimme suunnitelleet.
//Käärme ja muut pelastajat?
