Korpitassu
Kirjoittaja: Käärmis
Raahauduin veljeni edellä oppilaiden pesään. Minua väsytti, mutta en kyllä uskonut saavani enää unta. Halusin kuitenkin yrittää. Minusta tuntui, että taivas olisi tipahtanut niskaani ja minun täytyi kantaa sitä selässäni koko ajan. En vain oikein osannut ymmärtää mitä oli tekeillään. Pääni löi tyhjää.
Kun laskeuduin makuualusilleni, tuskin edes tajusin sitä. Jotenkin kaikki tuntui epätodelliselta. En oikein ymmärtänyt mitä oli meneillään. Halusin vain nukkua. Halusin vain palata ajassa ja estää emon kuoleman. Tiesin, että se ei ollut mahdollista, mutta halusin tehdä niin siltikin.
Laskin pääni sammalille ja suljin silmäni toivoen, että nukahtaisin ja saisin ajatukseni pois emosta. En halunnut ajatella hänen kuolemaansa, minusta tuntui, että se vain pahensi tuskaani. En halunnut näyttää kenellekään, että surin ja, että emon kuolema oli saanut minut surulliseksi, se saattaisi antaa ajatuksen, että olin heikko.
Astelin leirin poikki mestarini Talvikkitakun perässä. Lehtomyrksyn kuolemasta ei ollut kauaa, mutta halusin pitää ajatukseni toisaalla ja huolehtia siitä, että koulutukseni ei jäisi puolitiehen vain suremisen takia. Monet olivat sanoneet minulle, että minun kannattaisi levätä ja surra niin paljon kuin vain hyvältä tuntui, mutta minua asia ei houkutellut. Minun pitäisi vain oppia elämään asian kanssa, silloin kaikki järjestyisi.
Huomasin Kuusikkopennun juuri ennen kuin poistuin leiristä. Katsoin pikkusisartani halveksivasti. En saattanut uskoa, että hän saattoi elää onnellista pennun elämää senkin jälkeen, kun oli syntymällään aiheuttanut emoni kuoleman. Sanoivat muut mitä sanoivat, minulle Kuusikkopentu ja Mustikkapentu olivat aina syylliset Lehtomyrksyn kuolemaan, eikä kukaan voinut muuttaa mieltäni.
Seurasin Talvikkitakkua, kun hän suuntasi eteenpäin metsässä kohti nummea. Tarkoituksemme oli tällä kertaa harjoitella taisteluliikkeitä. Emme olleetkaan hetkeen harjoitellut taistelua, vain saalistamista. Olihan saalistaminenkin tärkeä taito, mutta pidin enemmän taistelemisesta. Oli tärkeää osata tapella, jos vastaan tulisi peto tai viholliskissoja.
Viimein meidän pysähdyttyämme, Talvikkitakku alkoi esitellä minulle eri liikkeitä. Hän kertoi eri liikkeiden nimiä, miten ne tehtiin ja missä tilanteissa niitä käytettiin. Kuuntelin tarkkaavaisesti, vaikka tiesinkin jo hyvän verran liikkeistä valmiiksi. En halunnut vaikuttaa välinpitämättömältä, kun asia koski taisteluliikkeitä tai muutenkin taistelemistä. Halusin tietää siitä kaiken.
“Nyt kun kaikki on käyty nopeasti lävitse, voimme taistella vastakkain. Näytä minulle kaikki mitä olet oppinut ja minä kerron sitten mitä olisi voinut parantaa”, Talvikkitakku naukui, kun oli viimein esitellyt kaikki liikkeet vuorotellen. Nyökkäsin mestarilleni nopeasti ja annoin tämän mennä paikalleen.
Asetuin valmiusasentoon ja odotin merkkiä aloittaa. Merkkiä ei kuitenkaan tullut. Talvikkitakku vain syöksyi minua kohti ja yllätettynä päästin kovaäänisen rääkäyksen. En ollut ajatellut hänen vain syöksyvän minua kohti sillä tavoin, vaan ennemmin sanovan heidän aloittavan ja antanut minun olla ensimmäisenä hyökkäämässä.
“Muista, yllätys on taistelun parhain avain. Kun osaat yllättää vastustajasi, pääset heti etulyöntiasemaan”, mestarini naukui korvaani samalla, kun painoi minua maahan. Räpiköin hänen allaan ja yritn muistella tilannettani auttavia liikkeitä.
Keräsin takatassuihini voimaa ja potkaisin niillä sitten kovaa Talvikkitakkua vatsaan niin, että naaraan ote kirposi ja hän otti pari askelta taaemmas. Soturitas haukkoi henkeä hetken ja meni sitten taas valmiusasentoon. Hän katsoi oppilastaan silmät sirillä.
“Ihan hyvin”, hän naukaisi vain matalalla äänellä ja syöksähti sitten vetäisten tassut altani ennen kuin kerkesin edes tajuta, mitä hän oli sanonut. Muksahdin maahan leuka edellä ja siitä kuului inhottava raksahdus. Sydämeni hyppäsi kurkkuun ja nousin äkkiä istumaan pidellen leukaani etutassullani kyyneleet kihoten silmäkulmiini. Räpyttelin silmiäni estääkseni kyynelten tulon.
“Eihän se lähtenyt paikaltaan?” kysyin hätäisesti. Talvikkitakku pudisteli päätään. Pitelin edelleen leukaani. Se tuntui inhottavan kipeältä ja oli vaikeaa avata ja sulkea sitä.
“Kyllä se siitä toipuu. Pieni kirvely ei sinua tapa”, mestarini tokaisi. Katsoin häntä vihaisesti ja huiskin häntääni maata pitkin edestakaisin.
“Et sinä tiedä miten paljon siihen sattuu! Ja et sinä mikään parantaja ole! Mistä sinä muka tietäisit, jos se olisikin murtunut!” parahdin. Mestarini katsoi minua vihaisesti.
“Hyvä on! Jos haluat valittaa pikku ruhjeista, palataan sitten leiriin ja annetaan parantajien kertoa sinulle, että leuassasi ei ole mitään vikaa!” hän huudahti ärtyneenä ja lähti lampsimaan kohti leiriä. Nousin ylös ja lähdin hänen peräänsä alistuneena ja leuka kipeänä.
Istuin leirin laidalla pidellen kylmää lumipaakkua leukaani vasten. Leukani oli kuin olikin ollut täysin kunnossa ja vain hieman kipeä. Kuitenkin olin saanut kipuun unikonsiemenen – joka oli ollut erityisen hankalaa syödä – ja ohjeistuksen siitä, että leukaa vasten voisi pitää kylmää, joka lievittäisi hieman kipua. Tiesin näyttäväni typerältä, mutta oli mukavampaa selvitä mahdollisimman vähällä kivulla, kuin kärsiä kipeästä leuasta koko päivän.
Huomasin taas Kuusikkopennun ja Mustikkapennun. He kiertelivät leirissä ja juttelivat iloisena keskenään. Kai heidän oli tarkoitus leikkiä. En lähestynyt heitä vaan mulkoilin vain vihaisesti sen varalta, että he vilkaisivat suuntaani. Olin kerran räyhännyt pentukaksikolle ja sen jälkeen he olivat suunnilleen vain vältelleet minua. Ymmärsin sen hyvin. Tulo minun luokseni olisi ollut lähes sama, kuin olisi kävellyt suoraan ketun kitaan metsässä. Nuo pennut eivät olleet tervetulleita lähelleni.
Mustikkapentu katsahti minuun ja kuiskasi sitten jotain pentuetoverilleen. Katsoin heitä silmät sirillä. Hetken ajan he vain kuiskuttelivat keskenään, kunnes he lähestyivät minua varovasti. He näyttivät empivän joka askeleella uudestaan, olisiko sittenkään hyvä idea tulla luokseni. Enhän minä heille koskaan ollut ollut kamalan mukava.
“Oletko kunnossa?” Kuusikkopentu kysyi varovasti katsellen minua ja vilkaisten sitten merkitsevästi etutassullani olevaa lumipaakkua, joka oli alkanut jo sulaa siihen.
“Olin, kunnes te tulitte”, naukaisin kärttyisenä. Mustikkapentu ja Kuusikkopentu vaihtoivat katseita nopeasti.
“Oletko sinä meille vieläkin vihainen?” Mustikkapentu kysyi katsoen minuun silmät suurina. Nyökkäsin ja katsoin edelleen silmät sirillä kahta pentua.
“Miksi?” Kuusikkopentu uskaltautui kysymään.
“Koska teidän takianne emoni on kuollut!” sihahdin ja heitin etutassullani pitämääni lumipaakkua kohti pentuja. He kirkaisivat yhteen ääneen ja lähtivät juoksemaan karkuun. Katselin heidän peräänsä hetken, nousin ylös ja lähdin oppilaiden pesään. Siellä he eivät ainakaan voisi häiritä minua.
