Kortetuike
Kirjoittaja: EmppuOmppu
Nokoseni olivat venyneet melko pitkiksi, sillä kun heräsin, pesään tulvi ulkoa aamun haaleaa valoa. Miten kauan olin oikein nukkunut? Ja olinko yhä oppilaiden pesässä?
Havaitsin toisella puolellani liikettä – Varputassu oli hereillä. Toivotin oppilaalle haukotellen hyvät huomenet ja kysyin, miten hän oli saanut nukuttua. Hän ainakin näytti virkeämmältä kuin aiemmin eivätkä hänen silmänsä olleet enää väsymyksestä sameat.
“Se on mukava kuulla”, hymyilin Varputassulle hänen vastattuaan nukkuneensa aika hyvin. Punnersin itseni ylös kankeille jaloilleni ja köyristin selkäni venytykseen. “Minäkin nukuin hyvin. Ehkä vähän liiankin hyvin.” Vilkaisin ympärilleni pesässä, jossa ei meidän kahden sekä Ropinatassun ja Kastetassun lisäksi ollut muita. Toivottavasti en ollut häirinnyt ketään nukkumalla käytävällä.
Pesän suuaukon suunnalta kuului kahinaa, jonka suuntaan korvani kääntyivät ennen kuonoani. Pohjaharhan valkoinen pää pilkisti sisään aukosta ja kollin keltainen katse hakeutui nopeasti meihin. “Huomenta. Te molemmat olettekin näköjään täällä. Korppisiipi määräsi meidät partioon. Pystytkö lähtemään, Varputassu?” soturi kysyi silmäillen oppilastaan ilmeellä, jota oli vaikea tulkita.
Varputassun silmät liikkuivat Pohjaharhasta minuun. Räpäytin hänelle silmiäni ystävällisesti. Kaikki varmasti ymmärtäisivät, jos oppilas ei kykenisi vielä lähtemään partioihin.
“Pystyn minä”, kirjava kolli maukui kuitenkin lopulta pienesti päätään nyökäyttäen.
“Selvä. Kun olette valmiit, tulkaa aukiolle. Me odottelemme teitä Hillasielun ja Irvikidan kanssa siellä.” Sen sanottuaan soturin pää katosi suuaukosta.
Taivasta peittivät harmaat pilvet. Ne enteilivät lisää lunta, jota metsässä ja nummilla oli jo nyt riesaksi asti. Matkantekomme olisi kuitenkin voinut olla hitaampaakin, elleivät aikaisemmat partiot olisi polkeneet reitin varrelle polkuja.
Irvikita kulki partion kärjessä. Hänen perässään seurasi Pohjaharha, tämän jäljessä Varputassu ja joukon hännillä minä Hillasielun kanssa. Olimme jo käyneet kiertämässä reviirin länsirajan ja nyt palasimme pohjoista reunaa pitkin leiriä kohti. Ylitettävänä oli vielä joki, jonka jälkeen olisimme taas tutussa sekametsässä, josta olimme lähteneetkin.
Irivikita ylitti astinkivet helpon näköisesti, vaikka joissain kohdissa hänen tassunsa näyttivätkin lipsuvan hieman. Pohjaharhan päästyä kivien puoleen väliin oli Varputassun vuoro. Nuoren kollin hännänpää nytkyi keskittyneesti, kun tämä haki sopivaa asentoa loikata ensimmäiselle kivelle. Seurasin rannalta Hillasielun vierestä, miten oppilas eteni kiveltä toiselle harkitusti.
Tuli minun vuoroni. Ponnistin lähimmälle kivelle ja laskeuduin sen päälle hiukan horjahtaen. Tumma vesi huljui kiven ympärillä. Tässä kohtaa jokea suurin osa jäistä oli jo irronnut ja se pääsi virtaamaan vapaasti. Jatkoin matkaa tasaista vauhtia, pitäen huolen siitä, että tassuni varmasti tapasivat kiven laskeutuessaan.
Olin päässyt jo puoleen väliin jokea, kun yhtäkkiä takaani kuului yllättynyt ulvaisu, jota seurasi molskahdus. Kiepahdin kiven päällä ympäri ja ehdin juuri nähdä, miten Hillasielun pää kopsahti astinkiveä vasten ja tämä katosi pinnan alle. Vastarannalta kuului kauhistuneita huutoja.
Epäröin vain parin silmänräpäyksen ajan ennen kuin loikkasin soturin perässä hyiseen veteen.
Kylmyys iski hampaansa minuun saman tien. Tunsin sen pureutuvan turkkini läpi ja tavoittelevan luitani. Siitä huolimatta jatkoin eteenpäin sameassa vedessä. Erotin oikealla puolellani jotain valkeaa. Uin sitä kohti kaikilla voimillani ja tarrasin hampaillani Hillasielun niskaturkista ja lähdin polskimaan pintaa kohti. Keuhkoni tuntuivat siltä kuin ne olisivat voineet ratketa minä hetkenä hyvänsä.
Pakkanen läimäisi kasvojani terävillä kynsillään nostaessa pääni vedestä. Yritin pitää Hillasielun päätä ylhäällä, jottei hän hengittäisi enempää vettä, ja kauhoin rannan suuntaan. Irvikita ja Pohjaharha olivat meitä vastassa ja auttoivat nostamaan Hillasielun lumelle. Minä raahauduin hänen perässään ylös ja hengitin pari kertaa syvään, ennen kuin ravistelin itseäni saadakseni enimmät vedet turkistani.
Hillasielu yökkäsi suustaan vettä ja kierähti vatsalleen. Pienen valkoisen kollin turkki oli liimautunut tämän ihoa vasten saaden tämän näyttämään entistäkin pienemmältä. Hänen päänsä sivulla valui punainen noro siitä kohdasta, jonka hän oli lyönyt kiveen ennen putoamistaan.
“Hänet pitää saada parantajalle”, ähkäisin saatuani hengitykseni tasaantumaan. Turkistani ja viiksistäni tipahteli yhä vesipisaroita.
“Ensin teidän on saatava turkkinne kuivemmiksi, jotta ette vilustu”, Pohjaharha sanoi tiukasti. “Varputassu, auta Kortetuiketta nuolemaan turkki kuivaksi. Nuolkaa vastakarvaan, se auttaa lämpenemään.” Hän kääntyi Irvikidan puoleen, joka kuivasi paraikaa paikallaan tärisevän Hillasielun turkkia.
Minä istahdin alas rasituksesta vapisten. Kylmyys kummitteli yhä ytimessäni. Hampaat kalisten ryhdyin nuolemaan Pohjaharhan ohjeistuksen mukaisesti joka suuntaan törröttäviä karvojani vastakarvaan.
//Varpu?
