Hiilihammas
Kirjoittaja: EmppuOmppu
Sotureiden pesältä kantautui hirveä rähinä jopa aukion toiselle laidalle saakka. Olin kuulevinani Korppisiiven äänen päällimmäisenä.
”Mitä tuolla tapahtuu?” Vadelmapentu oli töpötellyt jossain vaiheessa vierelleni ja seurasi nyt samaan aikaan kiinnostuneen mutta myös pelokkaan oloisena sotureiden pesällä meneillään olevaa esitystä.
”Äh, joku taisi vain löytää tikun sammalistaan ja valittaa siitä nyt kaikille”, sanoin, vaikka tosiasiassa aavistin, että Korppisiivi oli löytänyt entisen mestarinsa, kuten oli sanonut hetki sitten tekevänsä, ja kävi parasta aikaa kovin yksipuoliselta kuulostavaa keskustelua.
Jonkin ajan kuluttua tilanne rauhottui, ja Liljatuuli talutti hieman poissa tolaltaan olevan Korppisiiven parantajan pesälle. Mieleni olisi tehnyt lähteä hänen peräänsä, mutta päätin vielä odottaa, kun Liljatuuli huomasi minut silmäkulmastaan ja loi sitten minulle varoittavan silmäyksen, joka sanoi, ettei nyt ollut hyvä hetki.
”Onko Korppisiipi sairas?” Vadelmapentu kysyi selvästi vähän huolestuneena.
”Hän on vain pikkuisen väsynyt, ja Liljatuuli vain vei hänet lepäämään”, rauhoittelin vaaleanruskeaa pentua ja pörrötin sitten tuon päätä tassullani. ”Kuulehan, mitä jos hakisit Tuulipennun ja kaikki muutkin innokkaat tänne ja pelattaisiin vaikka sammalpalloa?”
Vadelmapentu näytti epäröivän, mutta sitten hän nyökkäsi ja hänen silmänsä syttyivät innostuksesta. Seurasin katseellani, kun pentu pomppi ketterästi pentutarhalle ja alkoi saman tien kailottaa muita mukaansa.
Leikin pentujen kanssa aukiolla jonkin aikaa, kunnes Aurinkokajo paimensi heidät kaikki karhunvatukkapensaan uumeniin auringon laskiessa. Toivotin vielä pentutarhan suuaukolle norkkumaan jääneelle Vadelmapennulle hyvät yöt, ennen kuin suuntasin parantajan pesälle katsomaan, kuinka ystäväni voi.
”Korppisiipi?” mau’uin varovasti astuessani sairasaukiolle. Näin pesän perällä kiiluvan silmäparin, joka katsoi suoraan minuun. Nieleskelin vähäseen ja menin lähemmäksi.
”Oletko kunnossa?” kysyin ja istuuduin varovasti Korppisiiven pedin viereen. Naaras katsoi minua turtuneen näköisenä, vailla jonkinlaisia eleitä tai ilmeitä. Hänen passiivisuutensa pelotti minua hiukkasen.
”Olen kai.” Korppisiiven keuhkot tyhjenivät raskaan huokaisun mukana.
”Annoin hänelle vähän timjamia äskettäin, siksi hän saattaa vaikuttaa jokseenkin apaattiselta, mutta se menee kyllä ohi”, Liljatuulen ääni sanoi jostain korvani juuresta. Parantajakissa oli onnistunut hiipimään taakseni ilman, että olin huomannut häntä – aika vaikuttava suoritus kissalta, jonka yleensä saattoi haistaa yrteistä johtuen jopa leirin toisesta päästä asti.
”Saanko viedä hänet ulos? Raitisilma voisi tehdä hyvää”, sanoin ja katsoin Liljatuulta anovasti. Tummanharmaan naaraan silmissä välähti hetkellisesti epäilyksen varjo, mutta lopulta hän nyökkäsi suostumuksen merkiksi.
Autoin Korppisiiven ylös vuoteesta ja tuin häntä, kunnes pääsimme ulos parantajan pesästä ja piikkihernetunnelille. Yö oli laskeutunut metsän ylle, mutta näin viherlehden aikaan pimeydestä oli tullut harvinainen vieras, sillä aurinko ei tuntunut koskaan laskevan aivan alas asti, vaan se jäi väijymään jonnekin puiden latvojen taa, värjäten samalla koko taivaan kauniin punaiseksi.
Korppisiipikin virkistyi, kun lempeä yötuulen kuiskaus kävi hänen kasvoillaa saapuessamme metsän reunaan. Rakastin sitä vapauden tunnetta, kun soturina minulla oli oikeus poistua leiristä milloin ikinä tahansa halusin – jopa keskiyöllä. Klaani luotti, että osasin huolehtia nyt itsestäni ja samalla hoitaa omat velvollisuuteni sen jäsenenä.
Kävelimme jonkin matkaa joelle, josta lappasin suuhuni raikasta vettä. Korppisiipi teki samoin. Sen jälkeen jatkoimme matkaa nummille, jossa jäimme istuskelemaan erään nyppylän päälle, josta taivas näkyi hyvin.
Hengittelin ilmaa keuhkoihini ja annoin huolieni kadota tuulen matkaan. Suljin jopa silmäni hetkeksi, tunnustelin viiksilläni ilmavirtauksia ympärilläni, ja vehreä nurmikko tuntui mukavalta anturoiden alla.
”Ehkä muut eivät levittäneet meistä sitä juorua pahalla”, sanoin yllättäen jopa itsenikin. Korppisiipi vieressäni valpastui, mutta ei kääntänyt katsettaan minuun päin. ”Olemme nyt sotureita, ja kaipa sotureiden oletetaan solmivan uusia suhteita keskenään ja saavan pentuja klaanille, jotta se voimistuisi. Tällä hetkellä suurin osa Eloklaanista on entisiä erakkoja, mutta ajan kuluessa siellä tulee olemaan myös puhdasverisiä klaanilaisia.” Ystäväni ei sanonut vieläkään mitään, kuunteli vain tarkkaavaisesti. ”Ja kyllä minä haluaisin omia pentuja. Haluaisin katsoa, miten ne kasvaisivat, tulisivat oppilaiksi ja lopulta saisivat omat soturinimensä. Minusta se olisi hienoa.”
Istuimme pienen hetken hiljaa. Se ei ollut vaivaannuttavaa, me molemmat olimme kovin väsyneitä ja ajatukset kulkivat muutenkin vähän heikommin sen seurauksena, joten itse asiassa hiljaisuus tuntui melko rauhoittavalta. ”Mutta mitä sinä haluat, Korppisiipi? Mikä on sinun unelmasi?”
//Korppi?
//611 sanaa
