Pohjatassu
Kirjoittaja: Elandra
Kuljin Hiilihampaan jalanjälkiä pitkin eteenpäin, pitäen katseeni visusti Kuolonklaanin reviirissä. Isä oli kertonut, että emoni oli ollut kuolonklaanilainen. Hän ei ollut kertonut, oliko emo kuollut vai elossa. Oloni oli ristiriitainen, kun en tiennyt, mihin kuuluin. Olinko minä oikeasti kuolonklaanilainen?
Ei, olin varttunut Eloklaanissa, ja luvannut olla uskollinen tälle klaanille. Vaikka juureni voisivatkin olla Kuolonklaanissa, se ei tekisi minussa kuolonklaanilaista. En halunnut olla kylmä ja julma kissa, joka voisi noin vain riistää toisen hengen. Halusin olla uskollinen ja kunnioittaa kaikkea elämää, sekä noudattaa soturilakia ja uskoa Tähtiklaaniin. En uskonut, että Kuolonklaanissa se olisi ollut mahdollista.
”Onko sinulla mitään kysyttävää Eloklaanista?” Hiilihampaan kysymys sai minut havahtumaan pois ajatuksistani. Käänsin vaalean meripihkaisen katseeni tabbykuvioiseen soturiin. Soturi hidasti tahtia huomatessaan kasvoilleni piirtyneen mietteliään ilmeen. Mietin, uskaltaisinko kysyä Hiilihampaalta emostani. Hetken harkinnan jälkeen tulin siihen lopputulokseen, että luotin Hiilihampaaseen täysin, ja voisin kysyä häneltä mitä vain.
”Tiedätkö sinä, kuka minun emoni on?” kysyin varovasti, naama peruslukemilla. Hiilihammas kohotti kulmiaan ja käänsi katseensa hetkeksi eteenpäin. Sitten hän pysähtyi ja kääntyi taas minun puoleeni.
”En tiedä. Onko hän Kuolonklaanista?” kolli esitti vuorostaan kysymyksen, ja minä nyökkäsin.
”Isä ei ole kertonut muuta. Hän ei suostunut kertomaan, onko emo kuollut vai ei, käski vain jättää asian sikseen. Ehkä niin on parempi, en minä tahtoisikaan olla missään tekemisissä kuolonklaanilaisten kanssa. Säännötkinhän kieltävät sen”, totesin lapojani kohauttaen. Hiilihammas kuunteli nyökytellen päätään.
”Jos asia vaivaa sinua, sitä kannattaa kysyä isältäsi”, mestarini totesi, mutta minä pudistin päätäni.
”Ei, ei se enää vaivaakaan. Se tuli vain mieleeni Kuolonklaanista. Tästä lähtien en aio miettiä sitä, vaan keskityn vain koulutukseeni”, nau’uin rauhallisella äänellä.
”No, se on hyvä. Jatketaan matkaa”, Hiilihammas totesi ja lähti kulkemaan taas hangessa eteenpäin.
Välillä tummanruskea kolli pysähtyi ja kertoi minulle tarinoita Eloklaanin reviiristä. Painoin tarkasti mieleeni kaiken, mitä soturi kertoi. Yritin muistaa jokaisen paikan, jonka ohi kuljimme. Hiilihammas kertoi uintipaikasta ja näytti minulle kukkulat sekä joen ylityspaikat. Halusin oppia kaiken yhdellä kerralla, ettei Hiilihampaan tarvitsisi toistaa jatkuvasti samoja asioita. Näin koulutus olisi kaikille mukavaa.
Rajakierros päättyi sekametsään, josta olimme sen aloittaneetkin. Hiilihammas oli esitellyt minulle koivumetsän. Siellä kasvoi valkeita, lehdettömiä puita, joiden runkoa koristivat tummat pilkut. Puut kasvoivat riveittäin, ja keskellä metsää oli aukio, jolla kuulemma kasvoi viherlehden aikaan kieloja.
Hiilihammas kertoi minulle uimisesta ja siitä, miten pääsisin uimaan heti, kun joki olisi sula ja vesi olisi tarpeeksi lämmintä.
Kun saavuimme leiriin, aurinko oli jo laskemassa ja hämärä oli laskeutunut metsän ylle. Pilvetön taivas esitteli kirkkaina tuikkivia tähtiään. Metsä oli kaunis, ja olisin voinut jäädä ihailemaan sitä koko yöksi. Tiesin kuitenkin, että Hiilihampaalla oli varmasti jo kiire Korppisiiven luokse. He olivat sopineet lähtevänsä kävelylle.
Tummanruskea soturi johdatti minut suuren kiven ohitse piikkihernetunneliin.
”Tämä kivi on leirin sisäänkäynnin suojana. Kaikki eivät heti huomaa, että kiven takana on sisäänkäynti leiriimme”, Hiilihammas selitti pimeässä tunnelissa.
Leirin pääaukiolla kolli asettui hetkeksi vierelleni:
”Käy hakemassa itsellesi jotain syötävää. Suoriuduit hienosti ensimmäisestä päivästäsi oppilaana. Huomenna saatkin itse johdattaa meidät nummille, niin pääsemme ensimmäisiin harjoituksiin.”
Ajatus kuulosti mahtavalta. Rakastin sitä, miten Hiilihammas luotti minuun. Nyökkäsin ilmeettömänä.
”Kiitos. Nähdään huomenna.”
Kävelin tuoresaaliskasalle, jonka luona oli ruuhkaisaa. Ilmeisesti saalistuspartio oli vasta saapunut leiriin, sillä kasa oli pullollaan hyvältä tuoksuvia, yhä lämpimiä saaliita. Omalla vuorollani nappasin kasasta hiiren, jonka jälkeen tassutin lähelle oppilaiden pesää etsien seuraa. Loistotassun tummanharmaata turkkia ei näkynyt missään, joten pääsisin tutustumaan johonkuhun uuteen tuttavuuteen. Lopulta päädyin kävelemään vitivalkean kissan luokse. Naaras näytti olevan omissa ajatuksissaan. Laskin hiiren maahan jalkojeni eteen.
”Anteeksi, saisinko syödä tässä sinun seurassasi?” pyysin kohteliaasti. Ennen kuin istuin alas, päätin odottaa naaraan vastausta.
//Huurre?
// 568 sanaa
