Hiilihammas
Kirjoittaja: EmppuOmppu
Lähestyin soturien pesän edustalla turkkiaan sukivaa Korppisiipeä. Kumppanini kohotti katseensa minuun, ja lämmin hymy levisi hänen naamalleen. Puskin naarasta tervehdykseksi ja kehräsin.
”Oletko kiireinen?” kysyin tältä tervehdysten jälkeen.
Korppisiipi naurahti. ”Näytänkö muka siltä?”
”Etpä kyllä”, hymähdin päätäni pudistellen. ”Siinä tapauksessa ehdit varmaan lähteä saalistamaan kanssani.”
”Enköhän minä ehdi”, mustavalkoinen soturitar tokaisi hyväntuulisesti ja siloitti vielä nopealla nuolaisulla lavastaan sojottaneet karvat. Sen jälkeen kävelimme ulos leiristä rinta rinnan niitä näitä löpisten, niin kuin aina ennen vanhaan.
Sää oli mukavan leuto, ei lainkaan hiostava, kuten jokin aika sitten ukkosmyrskyn aikaan. Tähän aikaan päivästä kaikki saaliseläimet joitakin yksilöitä lukuun ottamatta olivat varmasti kaivautuneet syvälle viileisiin onkaloihinsa, joten en olettanutkaan meidän saavan mitään kiinni. Halusin vain viettää aikaa Korppisiiven kanssa kaksistaan.
”Utusielun mukaan Kuutamotassun koulutus edistyy hyvin, vaikka hän kuulostaakin ottavan Talvikkitassun kanssa yhteen tuon tuosta”, Korppisiipi jatkoi keskustelua pennuistamme ja heidän kuulumisistaan ohittaessamme erästä saniaisrykelmää.
Katsahdin kumppaniini hiukan yllättyneenä. Tiesin Talvikkitassun olevan vähän ongelmallinen tapaus, mutta en olisi uskonut Kuutamotassun kaltaisen maltillisen kissan sekaantuvan sellaiseen. Toisaalta tyttäreni oli myös erittäin sanavalmis ja puolustaisi varmasti itseään kärkkäästikin, jos se oli tarpeen.
”Se kuuluu tuohon ikään”, tokaisin huvittuneesti.
”Niin kai. Sinä ainakin osasit olla melkoinen jästipää oppilaana!” Korppisiipi tuhahti leikkisä pilke silmäkulmassaan. Virnistin ja yritin tuupata häntä tassullani, mutta naaras oli vikkelämpi ja loikkasi kauemmaksi minusta. ”Mutta yhtä hidas sinä olet edelleen!” hän jatkoi härnäten.
”Minä sinulle hitaat näytän!” murahdin ja syöksähdin häntä kohti. Korppisiipi kiljahti yllättyneenä ja pinkaisi juoksuun. Naurumme kiiri ympäri metsää, kun ajoimme vuoron perään toinen toistamme takaa.
Lopulta Korppisiipi pääsi niskan päälle ja kaatoi minut maahan. Makasin maassa selälläni hengästyneenä mutta onnellisena. Korppisiipi painoi toisen etutassunsa rintani päälle ja katsoi minua voitonriemuisena.
”Sinä olet hidas, myönnä pois”, hän vaati.
Huokaisin syvään, mutta hymy ei kadonnut kasvoiltani. ”Hyvä on – olen hidas.”
Korppisiipi hymyili maireasti ja oli juuri nousemassa pois päältäni, kun hänen huomionsa kiinnittyi johonkin. Hänen ilmeensä kiristyi, ja korvat olivat valppaasti pystyssä. Kummastuneena kierähdin tassuilleni ja käännyin katsomaan samaan suuntaan kuin hän.
Noin kuuden tai seitsemän ketunmitan päässä näkyi liikettä, eikä kyseessä ollut mikään saaliseläin vaan toinen kissa. Emme olleet kaukana Kuolonklaanin rajasta, joten epäilykseni heräsivät.
Vaihdoimme kumppanini kanssa katseita ja lähdimme sitten hiipimään kissaa kohti. Kun pääsimme lähemmäksi, huomasin kissan olevan varsin nuori, kooltaan hädin tuskin pentua suurempi. Kuolonklaanin haju oli sen verran vahva, ettei kyseessä voinut olla erakko.
Nuorukainen ei huomannut tuloamme, ennen kuin Korppisiipi astui hänen eteensä tuima ilme naamallaan. Vaikka kyseessä olikin vasta pentu, oli parempi osoittaa kissalle, että tämä oli väärällä puolella rajaa. Pikkuinen kolli sihahti ärsyyntyneenä ja nousi seisomaan sammaloituneen kivikasan vierestä.
”Te säikäytitte sen karkuun! Kiitos vain!” tämä tuhahti närkästyneesti ja kääntyi katsomaan meitä pahastuneena, mikä sinänsä tuntui hieman nurinkuriselta tilanteessa, jossa tämä itse oli tunkeutunut reviirillemme.
”Sinä olet väärällä puolella rajaa, pentu”, Korppisiipi lausui kylmänviileästi, ja hänen hännänpäänsä nyki varoittavasti.
”Pentu?!” kuolonklaanilainen kimmastui. ”Minä olen oppilas, ettäs sen tiedät!”
”Siinä tapauksessa sinun pitäisi myös tietää, ettei sinulla ole mitään asiaa Eloklaanin puolelle rajaa”, mau’uin väliin, ja asia näytti vähitellen selkenevän oppilaalle.
”Nyt te kyllä huijaatte! Ei tämä voi olla vielä Eloklaanin reviiriä.”
”Kyllä se vain on, ja nyt sinä saat luvan palata takaisin omallesi”, Korppisiipi murahti ja astui lähemmäksi oppilasta, joka luimisteli korviaan ärtyneen oloisena.
”Et joudu vaikeuksiin, jos nyt nätisti kävelet kanssamme takaisin rajalle”, lupasin kollille, joka hetken asiaa punnittuaan suostui yhteistyöhön.
Kuolonklaanilainen käveli välissämme rajaa kohti ja puhua pälpätti koko matkan. Hän höpisi jotakin sisiliskosta, jonka oli nähnyt kivien luona, mutta jonka me sitten olimme hänen sanojensa mukaan säikäyttäneet takaisin koloonsa. Täytyi myöntää, että tämä pentu oli varsin erikoinen yksilö. Jos sisiliskojen perään karkaaminen oli oppilaalle tavanomaista, hänen mestarillaan oli varmasti vaikeaa.
Kun pääsimme rajalle, meitä vastassa oli sangen kookas kolli. Nyökkäsin kuolonklaanilaiselle rauhallisesti tervehdykseksi.
”Onko tämä sinun oppilaasi? Hän oli eksynyt meidän puolellemme etsimään sisiliskoja.” Toivoin, että voisimme selvittää tilanteen puhumalla. Jokin aika sitten yksi omista oppilaistamme oli käynyt vahingossa Kuolonklaanin puolella rajaa, joten tämä tapaus ehkä vähän tasoittaisi rikkomusten vaakaa.
//Mäyrä?
