Harhamiete
Kirjoittaja: Ravn
Omenahuuma ja Kirpputäplä olivat siis ystäviä. Todella hyviä ystäviä, kuten Omenahuuma oli sanonut, ja siitä huolimatta punaturkkinen naaras ei aikonut perua päätöstään. En oikein tiennyt, mitä minun olisi pitänyt ajatella. Minusta tuntui pahalta kaksikon puolesta, mutta samaan aikaan tunsin hivenen ylpeyttä siitä, ettei Omenahuuma pitänyt suunnitelmaani typeränä vaan itse asiassa niin kiehtovana, että oli valmis jättämään kaiken tuntemansa ja itselleen tärkeän taakseen.
Ja sitten soturitar tuumasi, että ehkäpä Kirpputäplä haluaisi lähteä mukaamme. Silmäni levisivät ja katseeni käväisi ensin Omenahuumassa ennen kuin siirtyi pieneen mustavalkoiseen kolliin, joka oli äskettäin jutustellut partion muiden jäsenten kanssa lähellä piikkihernetunnelia, mutta joka nyt tassutti meitä kohti. Kirpputäplä tervehti ensin Omenahuumaa ja sitten minua, ja minä tervehdin kohteliaasti takaisin.
“Anteeksi, mutta minä taidan tästä lähteä peseytymään”, sanoin kiireesti, ennen kuin mustavalkoinen kolli ehti sanoa mitään muuta, ja käännyin kannoillani lähtien jolkottamaan kohti sotureiden pesää. Ei tämän näin pitänyt mennä! Olin huolestunut jo, kun Omenahuuma oli tarjoutunut asettamaan itsensä vaaraan, ja nyt Kirpputäpläkin saattaisi päätyä tekemään saman ratkaisun, ehkä koska haluaisi seurata ystäväänsä. Lysähdettyäni omalle sammalpedilleni pesän hämärässä aloin kuumeisesti miettiä asiaa. Ehkäpä kolmisin matkaaminen olisi loppujen lopuksi turvallisempaa kuin kahdestaan, ja Kirpputäplän lyöttäytyminen retkellemme teksi varmasti Omenahuuman iloiseksi. Ja lisäksi olin varma siitä, että Omenahuuma osaisi kertoa ystävälleen matkaan sisältyvät riskit ja että mustavalkoinen kolli tiedostaisi ne itsekin. En tuntenut Kirpputäplää, joten en osannut sanoa oliko tämä ollenkaan seikkailijaluonne, mutta lopulta tulin siihen lopputulokseen, että mikäli soturi haluaisi lähteä mukaamme, hän olisi vapaa niin tekemään.
Seuraavan päivän auringonhuippuna istuskelin sotureiden pesän edustalla ja paistattelin kelmeässä auringonvalossa. Eikä aikaakaan, kun Omenahuuma liittyi seuraani. Kirpputäplää sen sijaan ei näkynyt vielä missään.
“Minä kerroin Kirpputäplälle suunnitelmastasi”, punaruskea soturitar aloitti. “Ja siitä, että aion lähteä mukaasi. Ja että hänkin voisi.”
“Mitä hän sanoi?” kysyin kulmat varovasti koholla ja katsoin Omenahuumaa. En osannut lukea naaraan kasvoilta mitä pieni kolli oli vastannut, joten odotin kärsivällisesti, että tämä selostaisi toisen soturin kanssa käymänsä keskustelun.
“Hän sanoi miettivänsä asiaa”, Omenahuuma sanoi. “En ole aivan varma, mitä mieltä hän asiasta oli. Ajattelin, että ehkä sinä osaisit perustella paremmin, miksi me aiomme lähteä ja miksi hänen ehkä kannattaisi tulla mukaan.”
“Voinhan minä yrittää”, tokaisin nyökytellen. En aikonut taivutella saati painostaa Kirpputäplää, mutta saatoin toki puhua hänelle. Ja kuin tilauksesta, mustan ja valkoisen kirjava kolli putkahti sotureiden pesästä aukiolle ja tassutti hitaasti luoksemme. Vaikka kollin hontelo olemus kieli hivenen epävarmuudesta, olisin voinut miltei vannoa nähneeni vilpittömän kiinnostuksen pilkahtavan soturin syvänruskeissa silmissä tämän istahtaessa Omenahuuman vierelle ja hymyillessä meille tervehdykseksi. Alkuun välillämme vallitsi aavistuksen kireä hiljaisuus, jonka lopulta päätin rikkoa.
“Sinä tiedätkin jo, että minä ja Omenahuuma aiomme jonakin päivänä lähteä matkalle klaanien reviirien ulkopuolelle”, aloitin ja katsoin Kirpputäplää, joka nyökkäsi hitaasti ja vilkaisi Omenahuumaa. “Ajatus oli alunperin minun, olen jo pitkään halunnut löytää ne klaanit – tai niiden vanhat reviirit – joiden pohjalta Eloklaani on perustettu. Leimusilmä kertoi minulle kerran näistä muinaisista klaaneista. Haluan tietää, mistä me olemme oikein tulleet, minkä lisäksi haluamme tietenkin nähdä maailmaa, vaaroista huolimatta. Omenahuuma ajatteli, josko tahtoisit lähteä mukaamme, mutta päätös on sinun.”
// Omena?
// 489 sanaa
