Hiilihammas
Kirjoittaja: EmppuOmppu
Silmäni olivat vettyneet naurettuani itseni melkein läkähdyksiin Vadelmatassun verrattomalle imitaatiolle mestaristaan. Korppisiipeä itseään oppilaan naamanvääntely ei niinkään vakuuttanut, vaan tämä loi meihin tuiman katseen ja läpsäisi minua terävästi ohimolle hännällään saadakseen minut hiljenemään. Vilkaisin ystävääni pahoittelevasti, mutta en voinut lakata hihittämästä kuin joku sekopää. Voi juku, minulla ei ollut ollut näin hauskaa aikoihin! Kun sekä minusta että ystävästäni oli tullut mestareita, emme olleet juuri ehtineet viettämään aikaa yhdessä, mikä oli sinänsä aika outo juttu, sillä minulla jos kenellä sitä vapaa-aikaa riitti vaikka muille jakaa asti.
Vadelmatassu katsoi meitä odottavasti. Kuin lukien viestin oppilaansa kasvoilta, Korppisiipi yhtäkkiä hätkähti ja sanoi: ”Menehän nyt syömään ja lepäämään. Jatkamme aamulla. Tällä kertaa tosin emme viivy näin myöhään, mikä tietenkin edellyttää sitä, että sinun täytyy olla jalkeilla hyvissä ajoin.”
Vaaleanruskea kollioppilas tuhahti närkästyneen oloisena, mutta nyökkäsi kumminkin ja loikki sitten matkoihinsa. Katselin hänen menoaan hetken, kunnes sitten siirsin silmäni takaisin edessäni seisovaan Korppisiipeen. Tarkastellessani hänen olemustaan huomasin, että naaras näytti jo ihan täysikasvuiselta. Hänestä oli kasvanut kaunis, sirovartaloinen kissa. Tiedostin kyllä itsekin muuttuneeni kuiden saatossa: turkista oli hävinnyt pennulle ominainen untuvainen olemus ja liikkeisiini oli tullut enemmän itsevarmuutta ja sulavuutta.
Sen ajatteleminen teki minut iloiseksi, mutta samaan aikaan sai myös kaipaamaan vanhoja aikoja, jolloin me olimme olleet vain kaksi innokasta oppilasta, Hiilitassu ja Korppitassu, yhdessä mestareidensa lempeällä ohjeistuksella tutkimassa leirin ulkopuolista maailmaa.
”Onko sinulla nälkä?”
Säpsähdin. Olin vaipunut täysin omiin ajatuksiini ja unohtunut tuijottamaan Korppisiiven vaaleanvihreitä silmiä. Käänsin katseeni nolostuneena muualle. Nyökkäsin kumminkin. Ruokahaluni oli hiljalleen heräämässä, ja vatsani surkea valitus oli lähistöllä olijoiden kuultavissa.
Korppisiiven johdolla siirryimme tuoresaaliskasalle. Vadelmatassu oli hakennut jo syömistä ja istui nyt oppilaiden pesän edustalla nauttimassa ateriaansa. Kolli jutteli toisen oppilaan kanssa.
Valikoin Korppisiiven jälkeen itselleni kasasta herkullisen näköisen hiiren, joka ei ollut kauhean iso, mutta riittäisi varmasti viemään nälkäni. Ystäväni oli päätynyt johonkin pikkulintuun, jota tuo roikotti siivestä hampaillaan odottaessaan minua.
Taivaanranta oli värjäytynyt kirkkaanpunaiseksi ja oli alkanut hämärtää. Silti me istuimme aukiolla, nauttimassa rauhasta. Jossain korkealla puussa lauloi lintu. Sen ääni oli kirkas, jokseenkin surumielinen ehkä. Minusta se oli kuitenkin kaunis, ja höristin korviani kuullakseni paremmin sen eri sointuja.
”Viime kerrasta on aikaa, kun olemme istuneet syömässä näin ihan vain kahden kesken”, totesin sitten ja katsahdin ystävääni. Korppisiipi puhalsi viikseensä tarttuneen höyhenen pois ja nyökkäsi. ”Olisi kiva tehdä jotain yhdessä. Ihan niin kuin ennen vanhaan, vai mitä sanot?” Ajatus yöllisestä metsässä juoksentelusta sytytti sisälläni jonkinlaisen kipinän ja sai sydämeni pamppailemaan nopeammin. Se oli täysin valmis juoksemaan kilpaa askelteni kanssa, pumppaamaan adrenaliinia suoniini ja herättämään kaikki tähän asti uinuneet aistini.
//Korppi?
//411 sanaa
