Tähtimötassu
Kirjoittaja: Saaga
Tassutin Karjuvirneen vierellä. Mitäänsanomaton eteenpäin toijotukseni oli tullut jo tutuksi hänelle, koska kun Karjuvirne katsahti minuun hän pyöräytti silmiään. Se ei ärsyttänyt minua vaan enimmäkseen miellytti. Pidin siitä, kun sain Karjuvirneen ärsyyntymään.
“Noniin. Tulimme tänne harjoittamaan saalistustaitojasi emme tuota säälittävää esitystä”, Karjuvirne sanoi ja irvistin hänelle. Hän naurahti ja minunkin oli vaikea pidätellä naurunpuuskaa mutta pidin sen sisälläni.
“Noniin. Näyttäisitkö vaikka vaanimisasentosi”, mestarini kysyi ja äkkäsin takiaisen hänen pääturkissaan. Naurahdin, koska en voinut enää pidätellä sitä.
“Mikä on nyt noin hauskaa?” Karjuvirne kysyi hymyillen itsekkin.
“Sinulla on… öö takiainen pääturkissasi”, sanoin ja kurkotin napatakseni sen pois. Karjuvirne kumartui hiukan ja sain sen pois ja heitin sen nurmikolle.
“Kiitos”, Karjuvirne naukui. “Aloittaisimmeko kuitenkin nyt?” hän naukui hiukan vaivaantuneena.
“Joo”, sanoin ja tunsin turkkini kuumottelevan.
“No näytä vaanimisasentosi niin voimme yhdessä parantaa sitä”, mestarini naukui ja katsoi, kun kyyristyin vaanimisasentooni. Kyyristyin ja asettelin käpäläni mielestäni aivan oikein ja häntäni lähelle maata kuten metsässä.
“Tämä on muuten hyvä mutta siirrä takakäpäliäsi näin, jotta hyppysi on voimakkaampi, kun loikkaat saaliisi kimppuun ja ainiin pidä häntä korkeammalla, koska ruoho on täällä pidempää ja häntäsi kahisee siihen karkottaen saaliit”, Karjuvirne selosti ja siirsi takakäpäliäni hieman eteenpäin. En ollut tottunut muiden kissojen kosketukseen ja värähdin hiukan mutta annoin hänen silti korjailla asentoani.
“Hyvä, hyvä. Nouse nyt ylös”, mestarini sanoi ja tein työtä käskettyä ja nousin ylös.
“Miksi minun täytyi nousta ylös, jos asentoni oli kerta niin hyvä”, sanoin ja tuhahdin ärsyyntyneesti.
“Koska nyt voit asettua samaan asentoon uudestaan ja sillä tavoin juuri oppimasi jää paremmin päähäsi”, Karjuvirne kertoi. Tuo taktiikka oli kyllä järkeenkäypä mutta minua silti ärsytti ja pyöräytin silmiäni ja laskeuduin vasta sitten takaisin vaanimisasentooni.
“Nyt se on jo parempi mutta muista häntä”, Karjuvirne sanoi ja läimäisi maata miltei koskettavaa häntääni hellästi käpälällään. Isku ei sattunut mutta murahdin silti ärsyyntyneesti.
“Mene kokeilemaan saatko yhtään saalista tällä tai jollain toisella tekniikalla”, Karjuvirne sanoi.
“Päästätkö minut yksin? Minut, jota et voi laskea silmistäsi hetkeksikään, jos kyseessä on mikä tahansa astetta vakavampi vaara tilanne”, kysyin piikittelevällä äänensävyllä. Hetkittäisten ystävällisyydenpuuskien välistä tulisi aina tunkemaan minun oikea minäni. En halunnut tahallaan olla ystävällinen tuolle kollille mutta en voinut mitään sille, että vietimme niin paljon aikaa kaksin että se tuntui jo mukavalle toisin kuin jonkun muun kanssa kaksin viettämäni aika.
“Onko saalistaminen vakava vaaratilanne?” Karjuvirne kysyi leikkisästi.
“Noniin ala jo laputtaa! Pois silmistäni niinkuin olisi jo”, mestarini naukui jatkaen leikkisyyttään.
“Just joo”, tuhahdin ja pinkaisin juoksuun. En juossut kovaa enemmänkin juoksin vain saadakseni etäisyyttä Karjuvirneeseen ja paikkaan jossa olimme olleet. Lunta tuprutti jo valmiiksi valkoisen lumen peittämälle nummelle ja näkyvyyteni oli heikko. Astelin kohti puuta, jonka tiesin sijaitsevan uintipaikan lähistöllä. Tunsin reitin, sillä olin parina edellisenä päivänäkin käynyt siellä katsomassa olisiko siellä olevassa hiiren kolossa hiiriä. Matkatessani eteenpäin tunsin jonkun läsnäolon mutta en halunnut piitata Karjuvirneestä, joka ihan selvästi seurasi minua, koska halusi tietää mihin menisin ja mitä tekisin. Kun saavuin puulle näkyvyys alkoi olemaan jo todella heikko ja vilkuilin ympärilleni, josko Karjuvirne tulisi jostain ja sanoisi, että lähtisimme pikimitten takaisin mutta häntä ei näkynyt. Lumimyräkän seasta esiin astuikin Mutalampi.
“Ai hei”, sanoin ja lihakseni jännittyivät, kun Mutalampi tassutti lähemmäs.
“Kappas… kukas se täällä. Heikko pieni Mesitähden tytär, joka on pehmennyt sisältä vanhalle kollille minun siastani”, Mutalampi sanoi ivailevan manipuloivasti. Hän paljasti hampaansa ja minä pörhistin jo pörrössä olleita karvojani. Pelkäsin, että kolli kävisi kimppuuni niinkuin hän joskus oli käynyt, kun olin kapinoinut häntä vastaan.
“En ole heikko! Enkä pehmennyt!” nau’uin uhmakkaan itsevarman kuuloisena – vaikka sitä en todellakaan ollut.
“Tiedän mikä sinusta on tulossa ja en anna sen tapahtua vaan sinä luovut elämästäsi ja syrjäytän isäsi arvoasteikossa ja voitan hänen paikkansa. Sitten pidän huolen siitä että teidän koko sukunne katoaa ja Eloklaani yhdistyy Kuolonklaaniin”, Mutalampi sähisi. Kavahdin taaksepäin. Mitä Mutalampi puhui? Luulin olin aina luullut, että hän tulisi aina olemaan kanssani ja olisi minun tuleva kumppanini mutta nyt hän oli aikeissa tappaa minut?!
“Ole-”, sanani katkesivat, kun kolli loikkasi kimppuuni ja painoi minut lumen peittämää kylmää maata vasten.
“Mitä ikinä olitkaan sanomassa unohda se ja sano viimeiset sanasi”, Mutalampi ärisi.
“Petturi! Heikko!” Mutalampi syytteli minua. Tärisin hänen allaan ssilmät kauhusta suurina. Rimpuilin heikosti mutten päässyt hänen altaan.
“Älä edes yritä”, Mutalampi naukui ääni täynnä tyytyväisyyttä ja vihaa.
“Mitä sinä-” yritin taas puhua hänelle järkeä mutta Mutalampi paljasti kyntensä ja kohotti käpälänsä korkealle. Hän viilsi vatsaani ja kipu säteili ympäri kehoani. Älähdin kovaan ääneen kivusta.
“Hiljaa! Joku saattaa kuulla sinut ja sitähän me emme halua”, Mutalampi sähisi. Kipu oli vallannut minut ja ulisin hiljaa kivusta.
“Jättäisinkö sinut kuolemaan siihen vai tekisinkö näin?” Mutalampi kysyi ja viilsi nenääni. Kiljaisin kovaa ja korkealta. Mutalampi sähisi taas.
“Nyt kannattaisi pitää kuono kiinni”, hän naukui. Rimpuilin hänen allaan. Viilto vatsassani ei ollut pitkä eikä syvä sillä kipu ei ollut sietämätön mutta Mutalampi ei varmasti erottanut sitä rankan lumimyräkän sumentaessa ja heikontaessa näkökenttää. Mutalampi paljasti hampaansa.
“Teen tästä nyt helppoa itselleni mutten sääli sinua älä edes kehtaa ajatella niin”, hän sanoi ja lähestyi kurkkuani hampaat ojossa suljin silmäni. Tähänkö elämäni päättyisi?
//Karju pelastaja?
