Varjoliekki
Kirjoittaja: Koivu
Sekä Varjoliekin päivät että yöt olivat menneet paremmin sen jälkeen, kun hän ja Sadeturkki olivat tunnustaneet rakkautensa toisilleen. Kermanvärinen soturi oli saanut nukuttua huomattavasti paremmin nyt, kun he olivat alkaneet nukkua aivan kiinni toisissaan Sadeturkin kanssa. Harmaan naaras suki toisinaan kollin korvia ja päälakea niin rauhoittavasti, että Varjoliekki nukahti siihen nopeasti kuin pieni pentu. Vaikka kermanvärisen kollin mieliala oli kohentunut huomattavasti, ei hän voinut sanoa olevansa iloinen etenkään, kun otti klaanin nykyiset olosuhteet huomioon. Myös ikävä painoi nuoren soturin sydäntä päivittäin. Hän ikävöi Mesitähteä aivan suunnattomasti. Hän ei vain kestänyt ajatusta siitä, ettei näkisi Mesitähteä enää koskaan, ja sen takia vaipui toisinaan lamaannuttavaan synkkyyteen. Varjoliekki tiesi, että Sadeturkki huomasi sen joka kerta. Kumppanin tuki lohdutti kyllä vähän, mutta Varjoliekki oli pannut merkille, ettei Sadeturkkikaan ollut täysin entisensä. Toisaalta, koko Eloklaani ei enää ollut entisensä. Toisinaan kolli pelkäsi, että hänen seuransa lamaannuttaisi lopulta vielä Sadeturkinkin. Mikään ei kuitenkaan auttanut suruun, jonka tärkeän ystävän menettäminen oli saanut aikaan. Niin tärkeä entinen mestari ja klaanipäällikkö kollille oli.
Kermanvärinen kolli oli juuri palannut partiosta. Hän kyyhötti jo jokseenkin vakiintuneessa oleskelupaikassaan, leirin reunalla aivan pensasmuurin vieressä. Kolli ei tiennyt, oliko Sadeturkin partio palannut jo, mutta harmaa turkki ja harmaan käpälät eivät olleet osuneet silmään.
Varjoliekki mietti Mesitähteä. Sitä, miten aina ensimmäisestä kohtaamisesta lähtien Mesitähti oli todistanut hänelle, että maailmassa oli hyvyyttä; että maailmassa oli kissoja, joihin pystyi luottamaan. Mesitähti oli antanut kaikkensa klaanilleen, ja viimeistään se oli todistanut, että valkea kolli oli sanansa veroinen. Mesitähti ei ollut koskaan tuottanut pettymystä Varjoliekille. Sen takia kollista kai tuntui jollakin oudolla tavalla, kuin he olisivat olleet perhettä. Mutta eivät he olleet – se oli vain hänen omaa haaveiluaan. Varjoliekillä ei ollut perhettä. Paitsi että nyt, kiitos Sadeturkin, hänestä melkein tuntui siltä, että hänellä oli oikea perhe. Kolli ummisti silmänsä ja toivoi, että auringon lämpö hänen turkillaan voisi jotenkin taianomaisesti korjata kaiken.
Varjoliekki tunsi polkuanturoissaan, miten pehmeät askeleet lähestyivät häntä. Pehmeä, auringossa lämmennyt turkki painautui hellästi hänen kylkeensä. Kolli avasi silmänsä ja sukaisi kielellään Sadeturkin korvaa lempeästi. Ehkä hänellä oli sittenkin oikea perhe. Siltä Sadeturkki ainakin hänelle tuntui.
”Hei. Onko jokin vialla?” harmaa naaras kysyi siniset silmät huolesta loistaen. Niinkö surkealta kolli oli näyttänyt? Varjoliekki ei tiennyt, mitä sanoa. Hän katseli ruohoa edessään apeana.
”Mietin vain Mesitähteä”, Varjoliekki huokaisi surkeana. Hän vilkuili ympärilleen hetken aikaa, kunnes totesi, ettei Lokkitassua näkynyt leirissä. Varjoliekki kääntyi Sadeturkin puoleen ja jatkoi:
”Toivon kovasti, että Mesitähti on kunnossa. Kaipaan häntä niin paljon.”
//Sade?
KP-boosti käytössä
