Kuusamakuiske
Kirjoittaja: Sirius
Ei tosiaankaan. Mitä sinä oikein höpötät?” kysyin Huurrehuiskeelta ärtyneenä. Kuinka tämä kehtasi väittää, että minuun oli sattunut? Vaikka, oikeasti takatassuuni oli tullut pieni haava, ei se niin iso ollut. Nousin pystyyn, ähkäisten hiljaa. Huurrehuiske nojautui minuun tukevasti. Loin ystävääni kiitollisen katseen. Yhtäkkiä kuului etäistä ulvontaa. ”Hei! Kuuletko sinäkin tuon?” Huurrehuiske kysyi. Hätkähdin. Kuuntelin tarkasti. Kuulin surullista ulvontaa. ”Kuulen. Mennään sinne!” sihahdin hiljaa ja lähdin kohti rajaa. Puikkelehdin puiden välistä. Edessäni oli jäälammikko. Väistin sen. Olikohan Kuolonklaani taas hyökännyt? Mitä siellä tapahtui? Kiihdytin vauhtia. Huurrehuiske harppoi perässäni. ”Vauhtia! Tule!” huudahdin hänelle. Huurrehuiske loikkasi viereeni. Räpäytin hänelle silmiäni ja juoksin rajalle päin. Kun olin kiivennyt kukkulan yli, näin Kuutamolaineen ulvovan alhaalla. Hänen vieressään makasi kissa. Huurrehuiske ulvoi hänelle. Juoksin täyttä vauhtia hänen luokseen. Huomasin ällistyneenä, että kissa oli Utusielu. Kuutamolaine itki hänen ruumiinsa yläpuolella. ”Mitä tapahtui, Kuutamolaine?” kysyin huolestuneena. Kuutamolaine ei vastannut. Tuijotin Utusielua typertyneenä. Oliko hän kuollut? Tönäisin häntä voimakkaasti. Utusielun silmät olivat yhä lasittuneita. ”Utusielu…” mutisin. Mieleeni tulvahtivat kuvat hänestä. Hetken aikaa tunnuin jähmettyneeltä. Yhtäkkiä ponkaisin pystyyn raivoissani. Karvani nousivat pystyyn. Liu’utin kynteni ulos. ”Ketkä hänet tappoivat?” kysyin raivokkaasti. Kuutamolaine katsahti rajalle. ”E-en tiedä. Joku musta kolli…ja joku toinen, punaruskea.” hän naukui heikosti. Nyökkäsin ja mulkoilin kohti rajaa. Olin valmis hyökkäämään. Ihan sama vaikka minulle tapahtuisi mitä! Tämä riitti jo! Syöksyin kohti rajaa tassut ojossa. Kun olin pääsemässä rajan yli, tunsin kovan vedon hännässäni. Huurrehuiske seisoi takanani ja tarttui häntääni. ”Kuusamakuiske, ei! Älä tee noin!” hän suhahti. Kiepahdin mulkoilemaan häntä. ”Teenpäs! Onko tämä muka sinusta oikein?” kysyin haastavasti. ”Ei tietenkään! Mutta, mitä Henkäystähti tekee sinulle? Mitä hän tekee Eloklaanille? Olemme jo nähneet hänen olevan täysi ketunmieli!” Huurrehuiske älähti. Kuutamolaine nousi pystyyn. ”Viedään Utusielun ruumis leiriin.” sanoin surullisena. Tartuin kiinni tämän takapäästä. Hänen ruumiinsa oli kevyt ja veltto. Huurrehuiske nappasi kiinni hänen päästään. Kuutamolaine otti vierestäni kiinni. ’Utusielun ja muiden eloklaanilaisten kuolema kostetaan. Sen lupaan.’ ajattelin raivokkaasti. En voinut kumminkaan nyt lähteä. Se olisi ollut häpäisy Utusielun ruumista kohtaan. Huurrehuiske pidätteli itkua. Jouduin kamppailemaan itkua vastaan. Kyynel vierähti poskelleni. Kannoin Utusielua leiriin asti.
Kun saavuimme leiriin, laskin Utusielun maahan. ”Hyvä Tähtiklaani! Mitä tapahtui?” kuului huuto. Luokseni säntäsi Liljatuuli. Leimusilmä kiirehti hänen perässään. Toivoin heidän osaavan jotenkin parantaa Utusielu, vaikka se oli mahdotonta. ”Utusielu…” Liljatuuli kuiskasi. Huomasin hänenkin yrittävän pidätellä kyyneliä. ”Eikö…eikö ole enää mitään tehtävissä?” kysyin pelokkaana. Leimusilmä pudisteli päätään surullisena. ”Ei. Hän on kuollut.” Leimusilmä naukui ja laahusti parantajan pesään. Liljatuuli toi minttua Utusielun päälle. Tuijotin häkeltyneenä tilannetta. Soturit katsoivat menoja surullisesti. Jotkut itkivät. ’Kaikki on minun syytäni! Olisin ollut parempi! Olisin mennyt paikalle.’ ajattelin vihaisesti. Huurrehuiske nojautui minuun ja katsoi minua rohkaisevasti. Hetken aikaa, tuntui siltä, että olisin voinut syöksyä Utusielun ruumiin eteen. Mesitähti saapui paikalle. ”Voi Utusielu…” kuulin hänen kuiskaavan. ”Hautaamme hänet pian. Menot pidämme illalla.” hän maukui raskaasti ja siirtyi keskustelemaan muiden kanssa. Mesitähti ei ollut se Mesitähti, jonka olin tottunut näkemään. Se kiltti ja uskollinen kissa. Nyt hän oli väsynyt, mutta jaksoi silti jatkaa klaanipäällikkönä. Käänsin katseeni alas. Kävelin pois paikalta. Halusin rauhaa. Olla yksin. Yllätyksekseni Huurrehuiske ei tullut perässäni. Istahdin nummen reunaan. ’Ei tämä enää tunnu reviiriltä. Täällä kaikki on erilaista. Ihan kuin Kuolonklaanin kissoja olisi joka pensaassa.’ mietin. Tutkin pensaita varautuneesti. Selkäkarvani nousivat väkisinkin pystyyn. Yhtäkkiä kuulin rasahduksen. Hyppäsin pystyyn korvat pystyssä. Mikä se ääni oli? Oliko se….joku kissa? Vai vain saaliseläin? Tuijotin ylös hämmästyneenä. ”Huhuu? Onko siellä ylhäällä joku?” kysyin, ja tunsin itseni pelokkaaksi. Vastausta ei kuulunut. Huokaisin helpottuneena. Yhtäkkiä esiin ponkaisi orava. Säikähdin, mutta tokenin äkkiä. Hetkessä olin jo tappanut sen.
//Kp-boosti\
