Hiilihammas
Kirjoittaja: EmppuOmppu
Vetämäni metsästyspartio ei ollut sujunut niin jouhevasti, kuin olin toivonut. Olin ollut vaanimassa lintua, kun olin kuullut kauempaa metakkaa. Olin hetken puntaroinut, jatkaisinko saalistusta vai lähtisinkö tarkistamaan, mistä siinä oli kyse, mutta lopulta olin päättänyt täyttää velvollisuuteni soturina ja Eloklaanin jäsenenä ja mennä äänen perään.
Paikalle saapuessani olin löytänyt hätääntyneen oloisen Vadelmatassun, joka yritti herätellä tajutonta Omenatassua. Naaraan turkki oli ollut liimautunut ihoa vasten, ja hänen leuassaan oli ollut pieni ruhje, josta valui vähän verta veden mukana hänen kaulalleen. Ei ollut mennyt aikaakaan, kun Mesitähti ja Minttuliekki olivat tulleet myös katsomaan oppilaita, ja päällikkö oli selittänyt minulle, mitä oli tapahtunut. Ilmeisesti Mesitähti oli menettänyt siinä hötäkässä myös yhden hengistään, mikä oli tietenkin ikävä juttu, mutta minusta oli kuitenkin hyvä, että Omenatassu oli selvinnyt, eikä kolli ollut uhrannut sitä turhaan.
Kun oppilaat, Minttuliekki sekä Mesitähti olivat lähteneet takaisin leiriin, minä lähdin metsästämään loppuja partionjäseniä, jotka varmaan jo ihmettelivät, missä me päällikön kanssa viivyimme.
Matkalla tapaamispaikalle kävin nopeasti hakemassa aiemmin saalistamani hiiren, jonka olin jättänyt piiloon odottamaan siihen asti, kunnes ehtisin sen jossain vaiheessa noutamaan ennen partion päättymistä. Kun viimein pääsin pienelle metsäaukealle, katseeni hakeutui ensimmäiseksi Utusieluun ja Halavaviikseen, jotka keskustelivat keskenään jostakin matalalla äänellä, mutta hiljenivät, kun minä tulin paikalle.
”Anteeksi, että olen myöhässä”, sanoin laskettuani hiiren alas siksi aikaa, kun puhuin. ”Mesitähdelle tuli muita menoja, joten hän lähti jo edeltä leiriin.”
Soturikaksikko katseli minua hieman epäluuloisena, mutta he tuntuivat kuitenkin sulattavan ajatuksen, ja pystyimme jatkamaan matkaa leiriin. Ei ollut mikään ihme, jos päällikköä saatettaisiin kaivata kesken partion, joten tuskin sitä oli niin kovin vaikea uskoa.
Leirissä Minttuliekki istuskeli aukiolla Omenatassun ja Vadelmatassun kanssa. Nuoret kissat katselivat jalkojaan vaitonaisina, eikä kumpikaan heistä reagoinut meihin mitenkään, kun kävelimme heidän ohitseen tuoresaaliskasalle. Tällä kertaa kukin partion jäsenistä – tietenkin Mesitähteä lukuun ottamatta – oli onnistunut saamaan saalista, mikä jo itsessään kieli viherlehden riistan runsaudesta. Ruoasta ei olisi pulaa ainakaan vähään aikaan.
Kun käännyin ympäri, huomasin Mesitähden tulleen aukiolle puhuttelemaan oppilaita. Lopulta päällikkö passitti nuoret oppilaiden pesälle. Samalla hetkellä, kun Vadelmatassun hännänpää katosi pensaaseen, Korppisiipi asteli ulos sotureiden pesästä. Hän näytti siltä, kuin olisi juuri herännyt unilta. Ehkä hän olikin.
Tassuttelin ystävääni vastaan. Naaraan oli täytynyt huomata kireän ilmeeni, sillä hymy hänen kasvoiltaan pyyhkiytyi varsin äkkiä pois.
”Mitä on sattunut?”
Epäröin hetken, sillä en tiennyt, halusiko Mesitähti kertoa asiasta ensin itse Vadelmatassun mestarille, mutta Korppisiiven hyvänä ystävänä koin, että oli myös minun velvollisuuteni tiedottaa tälle tapahtuneesta. ”Vadelmatassu ja Omenatassu karkasivat leiristä ja menivät joelle. Kukaan ei kuollut – tai no melkein ainakaan – tai loukannut itseään pahasti. Uskon, että puhutte tästä vielä Mesitähden kanssa, mutta Vadelmatassu on täysin kunnossa.”
Korppisiiven ilme oli tyrmistynyt. Hetken aikaa hän näytti vain kauhistuneelta, mutta sitten pelko vaihtuikin kiukuksi. ”Ne hiirenaivot! Hehän olisivat voineet hukkua!” hän sihahti ja oli aikeissa tömistellä ohitseni oppilaiden pesälle, mutta estin häntä tekemästä niin.
”He ovat varmasti oppineet läksynsä”, vastasin rauhoittelevaan sävyyn. ”Ja kaiken lisäksi varmasti todella väsyneitä. Mitä jos siis jättäisit saarnasi aamulle, jolloin heidän silmänsä jaksavatkin ehkä pysyä auki?” Katselin ystävääni hiukan ilkikurisesti, ja hiljalleen myös Korppisiiven tuima ilme suli pois tuon kasvoilta.
Samassa kuitenkin hänen katseensa valpastui taas. ”Minun täytyy mennä”, hän sanoi ja nyökkäsi nopeasti Mesitähden suuntaan, joka viittoi laikukasta soturia tulemaan luokseen. ”Hänellä on varmaankin asiaa tähän liittyen. Jutellaan myöhemmin.” Sen jälkeen hän loi minuun lämpimän katsoon ja lähti kävelemään päällikköä kohti.
Silmäilin hänen jälkeensä hiukan huolestuneena. Oppilaille olisi voinut käydä todella pahasti, ellei Mesitähti olisi sattunut paikalle, ja Mesitähdelle vielä huonommin ilman Minttuliekkiä. En siis tiennyt, oliko minun ansiotani vai syytäni, että Omenatassu oli pelastanut, mutta Mesitähti menettänyt yhden elämistään. Jos partioon lähtijät olisivat löytyneet tavallisista sotureista, Mesitähti ei olisi lähtenyt mukaan ja joutunut vaaraan pelastaessaan oppilastaan. Toisaalta taas Omenatassu – ja pahimmassa tapauksessa myös Vadelmatassu – voisivat olla nyt hukkuneita.
Vedin syvään henkeä parikin kertaa, ennen kuin otin suunnakseni sotureiden pesän. Olin tänään saanut nukkua pitkään, mutta silti tunsin, miten väsymys painoi luomiani alas. Huolehtiminen ja takaraivossa jyskyttävä pelon tunne olivat vaatineet veronsa omalta osaltaan.
Käperryin sammalille ja suljin silmäni, mutta en vaipunut heti uneen, vaan aloin miettimään, mitä tekisimme huomenna Nokkostassun kanssa harjoituksissa. Olisi ehkä jo aika ottaa taistelun perusteet käsittelyyn, mutta toisaalta taas emme olleet edistyneet hirveästi saalistuksenkaan saralla.
Lopulta päätin, että kertaisimme alkuun vähän perusasioita saalistuksesta, mitä naaras jo osasi, ja kokeilisimme sitten helppoja, aloittelijoille tarkoitettuja taistelu- ja puolustusliikkeitä. Niistä olisi hyvä aloittaa.
//Kuka vaan saa jatkaa!
//703 sanaa
