Ampiaistassu
Kirjoittaja: Elandra
Kultatassu oli taitavasti saanut saalistettua oravan, jonka olin havainnut paluumatkallamme leiriin. Ystäväni oli taidokkaasti saanut oravan kiinni, ilman että eläin oli huomannut mitään. Jos olisin harjoitellut saalistusta enemmän, olisin varmasti itsekin osannut yhtä hyvin kuin Kultatassu.
Olin iloinen Kultatassun puolesta, sillä taisteluharjoitukset olivat menneet hänen osaltaan vähän niin ja näin.
”Haluatko jakaa tämän?” naaras kysyi orava suussaan päästyämme takaisin leiriin. Hymyilin hänelle leveästi ja nyökyttelin päätäni. Kävelimme rinnatusten lähemmäs oppilaiden pesää, josta löysimme juuri meille sopivan istumapaikan. Huomasin Kimalaistassun keskustelevan Kirsikkakuonon kanssa klaaninvanhimpien pesän likellä, ja Mehiläistassun Nokkospilven kanssa lähempänä tuoresaaliskasaa.
Käänsin katseeni pentuetovereistani takaisin Kultatassuun. Naaras työnsi kohteliaasti oravan lähemmäs minua.
”Sinä saalistit sen, joten sinä saat aloittaa”, tokaisin työntäessäni oravan takaisin naaraan jalkojen juureen. Kultatassu katsoi minua empien, mutta vakava katseeni kertoi, etten suostuisi aloittamaan ateriointia. Hunajanvärinen naaras alkoi näykkiä oravan karvoja päästäkseen käsiksi sen maukkaaseen lihaan.
Syötyään hiukan, Kultatassu työnsi oravan taas minulle. Vuorotellen otimme molemmat suullisia siitä. Lopulta orava oli miltei läpikotaisin kaluttu, ja minun vatsani oli täynnä. Avasin suuni haukotellakseni. Rankat harjoitukset ja täysi vatsa eivät olleet mikään paras yhtälö, sillä väsymys alkoi painaa silmiäluomiani.
”Äh, nukahdan pian pystyyn. Käydään tarkastamassa, tarvitsevatko klaaninvanhimmat jotain, kun vielä olen hereillä”, ravistelin päätäni saadakseni väsymyksen häviämään. Kultatassu hymyili lämpimästi ja lähti perässäni kohti klaaninvanhimpien pesää. Tervehdin sen edustalla seisovia Kirsikkakuonoa ja Kimalaistassua työntyessäni pensaan alle. Hämärän pesän perältä erotin kaksi hahmoa, jotka makoilivat lähekkäin sammalvuoteillaan. Nokilintu nosti kullankeltaisen katseensa riemastuneena minun ja Kultatassun suuntaan.
”Hei, tulimme katsomaan, että onko teillä kaikki hyvin. Tarvitsetteko jotakin?” Kultatassu esitti kysymyksen kaksikolle. Hiilloskatse pysyi hänelle ominaiseen tapaansa hiljaa, mutta Nokilintu nousi venytellen ylös vuoteeltaan ja otti pari askelta lähemmäs meitä.
”Oi, johan meistä pidetään hyvää huolta! Jo toinen pennunpentu tänään! Se yksikin kävi tässä äsken. Mikä hänen nimensä nyt olikaan? Auta nyt vähän, Hiilloskatse! Se kolmijalkainen, Hiilihampaan pentu, oikein mukava nuorukainen. Voi, en minä nyt taida muistaa hänen nimeään”, Nokilintu pohdiskeli mietteliäänä.
”Tarkoitat kai Kimalaistassua”, sanoin virnistäen.
”Joo! Juuri hän! Hän toi meille saalista, eli emme tarvitse nyt oikeastaan mitään”, tummaturkkinen vanhus hymähti ja huiskautti hännällään ilmaa.
”Ai, no hyvä että olette saaneet syödäksenne. Nähdään taas”, sanoin ja kiiruhdin Kultatassun ohi ulos pesästä. Vaikka vanhukset olivatkin isäni vanhempia, he osasivat olla toisinaan hyvin takertuvaisia. Nopea vierailu klaaninvanhimpien pesällä saattoi venyä koko illan pituiseksi, ja minä halusin juuri nyt vain nukkumaan.
Puoli kuuta vierähti hetkessä. Päivät menivät pitkälti harjoituksissa, partioidessa tai klaaninvanhimpien auttamisessa. Pidin eniten uusien asioiden harjoittelemisesta, mutta rajapartiot eivät olleet mieleeni. Ne olivat aina ihan samanlaisia, eikä koskaan tapahtunut mitään jännittävää, etenkään kun rajoja ei saanut ylittää. Olin oppinut Eloklaanin reviirin jo kohtalaisen hyvin ulkoa, joten olisi ollut mielenkiintoista päästä näkemään uusia maisemia.
”Hei, mitä kuuluu?” tuttu ääni säikäytti minut. Käännähdin nopeasti Kimalaistassun puoleen. Naaras oli onnistunut hiipimään taakseni huomaamattani. Naaraan kasvoille levisi pahoitteleva hymy.
”Anteeksi, ei ollut tarkoitus säikäyttää”, hän sanoi istuutuessaan viereeni.
”Olin vain ajatuksissani”, naurahdin, ”ei kai tässä mitään kummempia. Olimme tänään Minttuliekin kanssa saalistamassa, ja sain kiinni varpusen! Se oli vähällä päästä karkuun, mutta onnistuin loikkaamaan sen ilmasta kiinni.” Olin erittäin ylpeä suorituksestani, sillä lintujen saalistaminen oli minulle kaikista haastavinta.
”Entä sinulle? Miten sinun koulutuksesi edistyy? Onko Mesitähti hyvä mestari? Meidän pitäisi joku kerta harjoitella yhdessä!” pommitin pentuetoveriani kysymyksillä. Minun mielestäni oppilaana olo oli kaikista parasta, vaikka opittavaa olikin paljon.
//Kimalainen?
// 533 sanaa
