Varputassu
Kirjoittaja: Saaga
“Kyllä tämä tästä”, naukaisin ja katsoin toveriani silmiin. Hengitykseni tuntui juuttuvan jonnekin sisälleni ja kurkkuani kuristi. Kyyneleet tulvahtivat silmistäni. Emoni nimen kuuleminen sattui jonnekin todella syvälle sydämeeni. Katsoin kyynelistä sumuisilla silmillä maahan. En halunnut itkeä Kortetuikkeen edessä mutta se nyt vain tapahtui enkä voinut vetää kyyneliä takaisin silmiini.
“Hei, haittaako, jos tulen tähän viereesi?” kolli naukui kuulostaen myötätuntoiselle. Katsoin Kortetuiketta silmiin.
“Ei”, kähähdin ja siirsin taas katseeni maahan. Ystäväni siirtyi lähemmäs. Tunsin kollin hännän selälläni.
“Anteeksi”, pahoittelin ja hieroin silmiäni tassullani.
“Ei se mitään. Ei tarvitse pyydellä anteeksi”, Kortetuike naukui ja pudisteli päätään. Minusta tuntui kauhealta. En halunnut olla vaivaksi Kortetuikkeelle. Varsinkin, kun kerrankin sain huomiota häneltä ja yritin saada hänet pitämään minusta mutta minulla ei ollut energiaa yrittää peittää tunteitani. Ne olivat riehuneet sisälläni jo liian kauan.
“Miten sinulla on yleisesti ottaen mennyt? Ennen viime illan tapahtumia tarkoitan.”
Huokaisin. Kolli teki virheen kysyessään tuollaisia. Olin voinut jo ennen emon kuolemaa aivan järkyttävän huonosti. Jotenkin luulin, etten haluaisi puhua siitä varsinkaan Kortetuikkeelle mutta jotenkin pääni pyysi minua avautumaan toverilleni kaikesta. Painajaisista ainakin.
“Minä… minä… en hyvin”, koitin löytää sanoja mutta Kortetuike odotti kärsivällisenä, että sanon kaiken mitä oli sanottavana.
“Nään joka yö painajaisia. Niissä minut raadellaan palasiksi tai minua satutetaan sanoin. Kissat vaihtuvat aina välillä mutta he ovat aina klaanitovereitani ja perheenjäseniä”, nau’uin ääni täristen.
“Niiden takia pelkään nukkua. Viivytän nukkumaan menemistä ja… ja en vain halua nukkua. Olen myös alkanut pelkäämään, että kissat alkavat oikeasti käyttäytyä kuten painajaisissani. En halua, että minua s-satutetaan”, jatkoin. Ääneni tärisi ja joidenkin sanojen kohdalla änkytin. Olisin halunnut kertoa kollille kuinka peloissaan ja eksynyt olin mutta minusta tuntui, että hän näki sen itsekin. En edes tiennyt mitä sanoja käyttää enää tässä vaiheessa.
“S-sinä… sinä et ole ollut yhdessäkään painajaisistani. Lähes kaikki muut ovat olleet. J-jopa Korpitassu, emo ja isä. Ja siksi en nukkunut yhtään v-valvojaisten jälkeen… En vain halunnut nähdä… en halunnut nähdä emoa… en halunnut nähdä häntä painajaisessa…” avaiduin lopuistakin asioista Kortetuikkeelle. Kun lopetin puhumisen, annoin itkun vihdoin tulla. Siirsin katseeni ylös ja katsoin harmaata pilvien täyttämää taivasta. Kortekuiske silitti selkääni taas hännällään ja se sai minut tuntemaan oloni hiukan paremmaksi. Tuntui, että minulta olisi nostettu suuri paino lavoilta, kun olin saanut kerrottua kaiken vihdoin jollekulle.
“Anteeksi”, nau’uin mutta en rohjennut katsomaan enää Kortetuiketta.
//Korte?
