Kuutamolaine
Kirjoittaja: Aura
Nähtyään Kuutamolaineen epäuskoisen katseen, Talvikkitakku naurahti hieman hermostuneena.
“Hyvä on, ei ehkä sorsanpoikasia tähän aikaan, mutta varmasti jotain muita eläimiä. Tule mukaani, niin mennään katsomaan!” Talvikkitakku yritti, mutta Kuutamolaine vain tuijotti häntä silmät selällään ja Virnakukka pudisteli päätään.
“Mutta syöväthän sairaatkin kissat niitä yrttejä, ei niissä nyt ole mitään vaarallista”, punaturkkinen kissa jatkoi. Niin hän oli ajatellut, kun hän oli jekkuaan toteuttanut. Hänkin oli joutunut syömään yrttejä, osa niistä oli ollut jopa siedettävän makuisia. Naaras oli ajatellut, että ei siitä olisi mitään haittaa, jos hän antaisi Kuutamolaineelle hieman lisämausteita.
“Enkä minä olisi koskaan tehnyt mitään mikä olisi oikeasti satuttanut Kuutamolainetta, Kuutamolaine kyllä tietää sen! Ei tämä keskustelu edes kuulu sinulle”, Talvikkitakku tiuskaisi vielä närkästyneenä ja osoitti sanansa erityisesti Virnakukalle. Punaturkkinen ei ymmärtänyt mitä tuo edes täällä teki. Jos Kuutamolaine ei olisi hänelle niin vihainen, niin hän olisi raahannut Virnakukan niskanahasta aukiolle.
“Ehkä minun tosiaan olisi parasta lähteä, nähdään myöhemmin, Kuutamolaine. Voi hyvin”, Virnakukka naukaisi lopulta ja hymyili hennosti. Kuutamolaine kuitenkin pudisteli päätään.
“Ei, sinä jäät. Talvikkitakku, miksi et menisi aukiolle vaikka häiriköimään jotain toista? Tai mieluummin, menisit tekemään jotain hyödyllistä”, mustavalkoinen kissa naukaisi entistä turhautuneena ja Virnakukan ällöttävän leveä hymy sai Talvikkitakun tulistumaan entistä enemmän.
“Ihan sama, ei minua kiinnosta! Minä häivyn nyt ettekä te minua enää näe”, soturinaaras kajautti kiukkuisena ja marssi parantajanpesästä ulos kiroten mielessään koko Virnakukan.
“Typerä Virnakukka, typerä Kuutamolaine, typerä Mesitähti”, naaras sihisi itsekseen ja jakeli kaikille aukiolla oleville vihaisia katseita.
Kuutamolaineelle tehdystä jekusta oli kulunut jo muutamia päiviä eikä naaras ollut vaihtanut sen jälkeen sanaakaan Kuutamolaineen kanssa. Talvikkitakku oli kyllä tehnyt töitä, mutta hän oli vältellyt partiointia mustavalkoisen naaraan tai Virnakukan kanssa. Nyt Talvikkitakulla oli jäätävä nälkä ja katsellessaan tuoresaaliskasaa hän näki siellä mehevän kanin. Sellainen voisi maistua hänelle juuri nyt ja yhtäkkiä Talvikkitakun ei tehnyt enää mieli mitään muuta. Talvikkitakku loikki tuoresaaliskasalle ja tarttui kaniin, mutta kun hän yritti nostaa sitä, hän huomasi toisenkin kissan tarttuneen siihen. Virnakukka. Naaraan kumpusta kumpusi hentoinen murina hänen yrittäessään repiä kania naaraan hampaista.
“Tämä kani on minun!” Talvikkitakku sähisi ja yritti huitaista Virnakukkaa käpälällään.
“Sinulla tuskin on ketään kenen kanssa jakaa tämä kani, joten eikö sinun kannattaisi jättää näin iso saalis kissalle kenellä on ystäviä?” Virnakukka vastasi toiselle ja naaraan sanat provosoivat punaturkkista entisestään. Vaikka sää oli lehtikadon lopulle yllättävän kaunis, niin Talvikkitakun mieli oli sitäkin harmaampi. Naaras päästi kanista otteen irti, mutta omaksikin yllätyksekseen hän loikkasi Virnakukan kimppuun.
“Talvikkitakku, lopeta!” kuului kiljaisu. Talvikkitakku tunnisti äänen omistajan välittömästi, Kuutamolaine…
//Kuutti….
