Pohjaharha
Kirjoittaja: Elandra
Makasin sotureiden pesässä liikkumattomana. Oli yö, mutten saanut unen päästä kiinni. Päässäni pyörivät tämän päivän tapahtumat. Olin ollut Minttuliekin johtamassa partiossa, kun olimme kuulleet taistelun ääniä lähistöltä. Koivumetsässä olimme kohdanneet viisi taistelevaa kissaa, joista kaksi olivat eloklaanilaisia ja kolme erakoita. Mesitähti oli siinä vaiheessa maannut elottomana maassa, ja Hiilihammas taisteli sinnikkäästi, mutta oli hyvin pahasti alakynnessä. Koko klaanin onneksi me olimme sattuneet paikalle, sillä muuten Eloklaani olisi ollut päällikköä ja yhtä soturia köyhempi.
Olin tunnistanut yhden hyökkääjistä Metsähallaksi, joka oli lehtikadon aikaan vieraillut Eloklaanissa tovin. Poikansa Mahlahallan ja tämän ystävän Lauhalaukan katoamisen jälkeen vaaleaturkkinen naaras oli kuitenkin kadonnut sanaakaan sanomatta. Olimme saaneet nopeasti kissat aisoihin, mutta Metsähalla ei luovuttanut. Hän mourusi minun ja Mehiläislennon alla raivoikkaasti ja yritti rimpuilla irti otteestamme. Naaras oli yllättävän vahva, ja meidän oli vaikea pitää häntä aloillaan. Tarjosimme erakolle mahdollisuutta luovuttaa, mutta hän ei tarttunut siihen. Aivan yllättäen naaras oli onnistunut kaatamaan Mehiläislennon maahan, jolloin myös oma otteeni erakosta lipesi ja hän pääsi rimpuilemaan vapaaksi. Kissa oli hyökännyt Mehiläislennon kimppuun. Minulla ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin riistää pahoin haavoittuneen erakkonaaraan henki.
Se oli ollut ensimmäinen tapponi koskaan. Metsähallan kuoltua, jäin hetkeksi tuijottamaan hänen lasittuneita silmiään. Minä inhosin kuolemaa, ja se sai niskavillani nousemaan pystyyn. Vaikka soturilain mukaan olin toiminut oikein, tunsin piston rinnassani. Minä olin vienyt toiselta kissalta mahdollisuuden elämään.
”Kiitos”, Mehiläislento oli keskeyttänyt herkän hetkeni, ”ellet olisi tullut väliin, minä makaisin nyt tuossa.” Nuoremman soturin sanat olivat saaneet minut havahtumaan. Aivan, minulla ei ollut ollut muita vaihtoehtoja. Jos olisin jättänyt Metsähallan henkiin, klaanitoverini olisi menettänyt omansa.
Siitä huolimatta asia vaivasi mieltäni. Tiesin toimineeni oikein, ja jopa Minttuliekki oli ollut asiasta samaa mieltä, mutta silti toisen tappaminen tuntui pahalta. Minulle oli opetettu, että kaikkea elämää tuli kunnioittaa, mutta silti olin päätynyt tappamaan kissan. Kissan, joka oli riistänyt Mesitähdeltä yhden hengen. Oliko oikein tappaa kissa, joka olisi muuten tappanut enemmän? Ravistelin turhautuneena päätäni ja luovutin nukkumisen suhteen.
Nousin ylös vuoteeltani ja hiivin nukkuvien sotureiden ohi pesän uloskäynnille. Pääaukiolle saavuttuani nostin katseeni taivaalle. Aamu oli alkanut jo valjeta, ja aurinko nousisi pian. Olin menettänyt ajantajuni kokonaan maatessani pesässä. Yö oli jo ohi, enkä ollut nukkunut silmäystäkään. Katseeni kiinnittyi tummanharmaaseen naaraaseen, joka asteli ulos parantajan pesästä. Liljatuuli suuntasi ripein askelin kohti leirin uloskäyntiä. Kulkiessaan ohitseni naaras vilkaisi minua ja nyökkäsi tervehdykseksi.
Päätin käydä kurkkaamassa parantajan pesällä, josko Hiilihammas olisi ollut jo hereillä. Kuljin pääaukion poikki karhunvatukkapensaikon luokse ja astuin sisään sairasaukiolle. Aukio oli tyhjillään, lukuun ottamatta Hiilihammasta, joka makasi yhdellä sammalvuoteista. Kollin silmät olivat raollaan, mutta huomatessaan minut, soturi avasi ne kokonaan ja nosti päänsä ylös. Kolli oli ottanut osumaa taistelussa.
”Huomenta”, lausahdin kohteliaasti entiselle mestarilleni, ”miten sinä voit?”
//Hiili?
