Ampiaispisto
Kirjoittaja: Elandra
Kaikki oli käynyt niin äkkiä. Olin menettänyt malttini ja minun rakas Kultasiipeni oli yrittänyt auttaa minua. Nyt olimme molemmat vaikeuksissa. Tilanne pentutarhalla oli ohi, mutta kuolonklaanilaiset olivat lähettäneet jonkun heidän leiriinsä hakeakseen Henkäystähden paikalle. Sentään minä, Kultasiipi ja Perhopentu saimme olla yhdessä. Kaikki muut oli ajettu pois pentutarhasta ja Pimentovarjo oli käskenyt meidän pysyä siellä Leppävarjon kanssa siihen asti, että Henkäystähti saapuisi. Katsoin lämpimästi hymyillen kumppaniani. Naaras näytti olevan huolissaan. Perhopentu oli rauhoittunut viimein nukkumaan.
”Älä huoli Kultasiipi, kaikki järjestyy kyllä”, vakuutin ja puskin hellästi kuonollani kumppanini poskea. Kultasiipi katsoi minua lämpimästi hymyillen. Voi miten paljon minä rakastinkaan hänen hymyään.
”Täytyy toivoa, että voimme suorittaa rangaistuksemme yhdessä”, nau’uin kehräten, ”Kimalaistoive huolehtii rangaistuksemme ajan Perhopennusta, hänelläkään ei ole mitään hätää.”
”Minä toivon, että olet oikeassa”, Kultasiipi naukaisi ja räpäytti silmiään.
En tiedä kauanko odottelimme Henkäystähteä, mutta kun kolli viimein astui sisään pesään, hän komensi Leppävarjon ulos. Raidallisen kollin mukana pesään asteli Pimentovarjo, Kuolonklaanin häijy varapäällikkö. Henkäystähti ei näyttänyt iloiselta – ei sillä, että hän olisi koskaan näyttänyt.
”En voi käsittää, miten te todella olette niin hiirenaivoisia, että ette vain opi käyttäytymään”, raidallinen kollikissa murisi ja ravisteli päätään. Nousin seisomaan puolustaakseni itseäni ja perhettäni.
”Jääviilto aloitti sen. Ei ole oikein, että hän uhkailee viatonta kumppaniani ja viatonta pentuani”, nau’uin päättäväisesti. Henkäystähti katsoi minua ja nyrpisti nenäänsä:
”Joten päätit käydä hänen kimppuunsa? Sekö sinusta on oikein?”
”Virtaviima kävi ensin minun kimppuuni”, puolustauduin terävällä äänellä. Toki olisin saattanut hyökätä Jääviillon kimppuun, mutta loppujen lopuksi Virtaviima oli aloittanut kahakan. Henkäystähti pudisteli päätään.
”Näyttäisit edes katuvan tekojasi, typerys”, harmaa kolli tuhahti ja kurtisti kulmiaan, ”olette selvästikin ansainneet rangaistuksenne. Seuratkaa minua.”
Henkäystähti katsahti Pimentovarjoa, joka väisti päällikköään ja antoi tämän kulkea edellä ulos pesästä.
”Entä Perhopentu?” kysyin, mutta Henkäystähti käveli jo ulos pesästä. Katsahdin pientä pentua, joka nukkui sikeästi emonsa vatsan vierellä.
”Jättäkää se siihen”, Pimentovarjo vastasi päällikkönsä puolesta. Kultasiipi nousi varovaisesti ylös, jotta ei herättäisi tytärtämme. Kuten aina lähtiessäni Perhopennun luota, kosketin kuonollani hellästi hänen päälakeaan ja toivotin hänelle näkemiin. En edelleenkään pelännyt kuolonklaanilaisia. Saisimme rangaistuksen ja se siitä, me selviäisimme tästä kyllä.
Seisoimme Eloklaanin leirin pääaukiolla Pimentovarjon vierellä. Henkäystähti seisoi takanamme Litteäkiven päällä, hän oli juuri kutsunut koko klaanin koolle. En pitänyt tilannetta kovinkaan vakavana, vaikka Henkäystähti harvoin oli antamassa kissoille rangaistuksia. Kenties saisimme hieman tuntuvammat rangaistukset, mutta minä kestäisin sen Kultasiiven ja Perhopennun vuoksi. Henkäystähti kertoi koko klaanille mitä oli tapahtunut, vaikka suurin osa varmasti tiesikin siitä.
”Me emme voi sallia tällaista käytöstä”, harmaaraidallinen kolli naukui kovalla äänellä, ”te ette selvästikään ole oppineet aiemmista kerroista.”
Henkäystähti piti pienen tauon ennen kuin jatkoi:
”Emme me ole sääntöjä muuten vain keksineet. Jos ette kykene niitä noudattamaan, on ainoa vaihtoehto rangaista teitä siitä. Ampiaispisto ja Kultasiipi on tuomittu kuolemaan tekojensa vuoksi.”
Sydämeni taisi jättää lyönnin tai toisenkin välistä. Käänsin katseeni hämmentyneenä Kultasiiven kautta takanani seisovaan Henkäystähteen. Mitä hän oikein selitti? Teloitusko? Ei, olin varmasti kuullut väärin. En osannut olla huolissani. Minähän olin Ampiaispisto, tämä oli minun tarinani, en minä voinut kuolla. Käänsin katseeni taas Kultasiipeen. Hän näytti voivan pahoin.
”Kaikki on hyvin Kultasiipi”, nau’uin ja otin askeleen lähemmäs kumppaniani. Sitten katseeni kääntyi kissajoukkoon, josta kuului epätoivoisia parahduksia. Eturiviin olivat asettuneet Hiilihammas, Korppisiipi ja sisaruksiani. Olisin halunnut kertoa heille, että turhaan he näyttivät niin huolestuneilta. Kaikki kääntyisi vielä parhain päin. Kuulin Henkäystähden pudottautuvan alas Litteäkiven päältä. Pimentovarjo kiersi minut ja asettui Kultasiiven vierelle, kun Henkäystähti otti paikan minun viereltäni.
”En minä kuole”, naukaisin Kuolonklaanin päällikölle, ”eihän siinä olisi mitään järkeä.” Henkäystähti ei selvästikään ollut juttutuulella. Varoittamatta hän iski hampaansa kurkkuuni. Edes silloin, kun tunsin jonkun rusahtavan ja kipu levisi koko kehooni, en tajunnut olla huolissani. En minä kuolisi, en ollut kuollut aiemminkaan. Pian minä heräisin taas parantajan pesästä, aivan kuten aina ennenkin. Kipu alkoi voimistua, enkä minä edelleenkään pelännyt. Kissojen huudot alkoivat muuttua vaimeammiksi, kunnes hiljenivät lopulta kokonaan vajotessani tajuttomuuteen. Jäin odottamaan, että heräisin taas.
