Hiilihammas
Kirjoittaja: EmppuOmppu
Seuraavana aamuna vein Nokkostassun harjoituksiin heti herättyäni. Naaras oli saanut pitää eilen vapaata, joten oletin, että hän oli käyttänyt sen ajan hyväkseen ja levännyt oikein kunnolla, jotta jaksaisi aloittaa seuraavan päivän harjoitukset tarmolla. Mitä enemmän oppilas panostaisi harjoituksiin, sitä nopeammin hän etenisi taitotasoja ylöspäin, kunnes lopulta olisi ansainnut oman soturinimensä ja minun työni olisi tehty.
En voinut olla ajattelematta sitä, että kunhan saisin ensimmäisen oppilaani koulutettua, voisin asettua ehdolle seuraavaksi varapäälliköksi. Tietenkin siihen oli vielä pitkän aikaa, ennen kuin uutta varapäällikköä edes tarvittaisiin, mutta ainahan siitä sai haaveilla. Mielessäni näin itseni seisomassa Mesitähden paikalla Litteäkiven päällä pitämässä klaanikokousta. Outoa kyllä, näin myös Korppisiiven siinä, mutta Liljatuulen paikalla parantajan pesän edustalla. Äh, minun pitäisi lakata haaveilemasta ja keskittyä tähän hetkeen. Minusta ei tulisi klaanipäällikköä, ja Korppisiipikin pysyttelisi luultavasti soturina ennemmin kuin rupeaisi parantajaksi.
Siitä tulikin mieleeni, ettei Eloklaanissa ollut vielä parantajaoppilasta. Liljatuuli oli vielä nuori, enkä uskonut hänen joutuvan jäämään eläkkeelle vielä pitkään aikaan, mutta koskaan ei voinut tietää, jos sattuisi jokin onnettomuus tai naaras itse sairastuisi vakavasti. Kuka hänestä sitten huolehtisi? Tuskin hän kuolemankielissä voisi valita sopivat yrtit itselleen ja huolehtia siitä, että muisti ottaa lääkettä tietyn ajan välein.
Miksi minä edes mietin tällaisia? Olin matkalla harjoituspaikalle oppilaani kanssa, minä olin soturi, eikä minun velvollisuuksiini kuulunut huolehtia klaanin parantajan asioista. Liljatuuli tekisi omat päätöksensä tämän asian kanssa, ja sillä selvä.
Olin vähällä kulkea pienen metsäaukean ohi, koska olin ollut uppoutuneena niin syvälle omiin ajatuksiini. Nokkostassukin vilkuili suuntaani hiukan hämmentyneenä, mutta aioin kadottaa tuon epävarmuuden naaraan kasvoilta ottamalla ohjat jälleen omiin käpäliini.
Pysähdyin ja käännyin katsomaan oppilasta arvioivasti. Nokkostassu kohtasi katseeni värähtämättä.
”Tänään harjoittelemme aluksi saalistusta, josta olemmekin jo käyneet läpi perusteita. Saat näyttää minulle vaanimisasentosi ja sen jälkeen yrittää etsiä riistan hajujäljen. Sinun ei tarvitse vielä saada mitään kiinni, sillä vähän myöhemmin meidän on tarkoitus katsoa helppoja taistelu- ja puolustusliikkeitä.”
Nokkostassu nyökkäsi. Hän tuntui tajuavan, mitä yritin hänelle kertoa. Oli minun onneni, että olin saanut näin viisaan nuoren opetettavakseni. Itse olisin ollut pulassa, jos oppilaani olisi sattunut olemaan joku Omenatassun kaltainen. Se naaras aiheutti kaikille harmaita karvoja jo pelkällä mahtailevalla asenteellaan. Ihan kuin hän olisi nähnyt itsensä kaikkien muiden yläpuolella.
Pudistin päätäni ja siirsin katseeni takaisin oppilaaseen, joka odotti kärsivällisesti ohjeitani. Laitoin hänet näyttämään minulle vaanimisasentonsa, joka kaipasi minusta vielä vähän hiomista, mutta oli muuten täysin kehityskelpoinen. Naaraasta voisi tulla vielä vaikka koko klaanin paras metsästäjä, jos tuo malttaisi keskittyä harjoittelemaan ja kehittämään omia luontaisia vaistojaan.
Seuraavaksi Nokkostassun oli etsittävä jonkin eläimen hajujälki ja seurattava sitä vähän matkaa. Naaras kierteli jonkin aikaa saniaispuskassa, kunnes nosti häntänsä innostuneena ylös ja kääntyi katsomaan minua silmät loistaen. Hän kertoi haistaneensa hiiren. Nyökkäsin oppilaalle hyväksyvästi ja kehotin tätä jatkamaan jäljittämistä.
Jossain vaiheessa Nokkostassu kuitenkin hukkasi löytämänsä hajujäljen, mutta kehuin häntä siitä huolimatta erinomaisesta suorituksesta. Vilkaisin ohimennen taivaalle, kohta olisi aurinkohuipunhetki. Ajattelin, että nyt voisi olla sopiva aika siirtyä harjoitusten toiseen osaan.
Näytin Nokkostassulle muutamia perusliikkeitä, ja naaras yritti matkia niitä perässäni parhaan osaamisensa mukaan. Kun olimme tehneet sitä mielestäni tarpeeksi pitkään, oli jo aika palata takaisin leiriin.
Leirissä annoin Nokkostassulle tehtäväksi treenata yksinään niitä liikkeitä, jotka olin hänelle tänään opettanut. Huomenna jatkaisimme samasta asiasta, mutta kokeilisimme niitä myös käytännössä.
Kun olin passittanut oppilaani suorittamaan loppupäivän tehtäväänsä, tajusin vasta, kuinka kamala nälkä minulla olikaan. Vatsani kurisi anelevasti. Olin jättänyt aamupalan kokonaan väliin, koska minulla oli ollut niin kauhea kiire viedä Nokkostassu harjoituksiin.
Suuntasin siis tuoresaaliskasalle ja nappasin sieltä mukaani mehevän myyrän. Olisin mieluusti ruokaillut parhaan ystäväni kanssa, mutta naaras taisi olla tällä hetkellä partiossa tai jossain, joten kaipa minun oli tyydyttävä syömään myöhäinen aamupalani yksin tänään. Kuitenkin silloin huomasin varapäällikön lounastamassa lähellä sotureiden pesää. Naaras oli myös yksin, mutta en tiennyt, välittikö hän saada seuraa.
Päätin kuitenkin kokeilla, ja lähdin tassuttelemaan tätä kohti myyrä hampaissani. Minttuliekki kohotti tummansinisen katseensa minuun, kun varjoni lankesi hänen puoliksi kalutun lintunsa päälle. Annoin myyrän mätkähtää maahan, ja levitin kasvoilleni ystävällisen hymyn.
”Hei, ja anteeksi häiriö”, aloitin. ”Ajattelin tässä vain, mahtaisiko sinulle kelvata lounasseura?” Odotin punertava turkkisen kissan vastausta kärsivällisesti. Jos hän suostuisi tarjoukseeni, minulla olisi hyvä tilaisuus päästä tekemään parempaa tuttavuutta hänen kanssaan. Minttuliekin oppilas oli Nokkostassun veli Kauristassu, joten ehkä jopa voisimme puhua mahdollisista yhteisharjoituksista.
//Minttu?
//677 sanaa
