Nokkostassu
Kirjoittaja: Rita
Tuulipentu oli tullut minulle tuohtuneena valittamaan Vadelmatassusta. En tiennyt mitä mieltä olin naaraan purkauksesta, mutta toveriani suostuisin aina kuuntelemaan. Ainakin itse pidin meitä jonkinlaisina kavereina, vaikken Tuulipennun kanssa kauheasti ollut ollutkaan. Päätin kääntää nuoremman kissan huomion johonkin muuhun kurjuudestaan.
”Harmi. No, voin opettaa sinulle vaanimista!” ehdotin kallistaen päätäni.
”Joo!” Tuulipentu innostui. Hymyilin. Sen lisäksi, että toiselle opettaminen olisi hauskaa, se oli myös hyvä tapa minulle hioa taitojani. Sitä paitsi halusin joskus oman oppilaan päästyäni soturiksi, ja tämä olisi hyvää harjoitusta.
”Ensiksi menee kyyryyn”, ohjeistin. Tuulipentu teki työtä käskettyä, mutta nousi sitten takaisin ylös.
”Hei, olen jo opetellut tätä!”
”Kertaus on opintojen emo”, vastasin, ja heilautin häntääni kannustavasti.
”En minä nyt jaksa. Tehdään jotain hauskaa!” Tuulipentu luovutti. Huokaisin. Olisin halunnut itsekin hioa vaanimistaitojani. Halusin panostaa koulutukseeni kunnolla. No, ehkä joku toinen kerta. Mietin hetken uutta vaihtoehtoa.
”No… mutta entä jos pelaisimme sammalpalloa?” viritin kasvoilleni pienen virneen, ja näin naaraan nyökkäävän. Loin vilkaisun Vadelmatassuun ennen kuin lähdin pennun mukana kulkemaan kauemmas tuoresaaliskasalta. En oikein tiennyt mitä kollista olla mieltä. Hänen tempauksensa oli mielestäni ollut tyhmä, mutta hänessä oli karismaa, siitä ei voinut tinkiä. Ravistin päätäni. Keskity, Nokkostassu!
”Mennäänkö vaikka tuonne pelaamaan?” ehdotin viittoen hännälläni nurkkausta leirissä. Tuulipentu nyökkäsi. Tassuttelimme leirin reunaan, ja Tuulipentu alkoi kyhätä sammaleista palloa. Tästä saattaisi hyvinkin tulla hauskaa, ja lisäksi sain harjoitella hyökkäystaitojani.
”Hei, Rastastassu!” huomasin siskoni istuskelevan yksin oppilaiden pesän edustalla. Olin hyvästellyt Tuulipennun jonkin aikaa sitten, ja aurinko näytti siltä, että laskisi pian. Rastastassu nosti päänsä kuullessaan nimensä, ja hänen kasvoilleen muotoutui pieni hymy. Istahdin hänen viereensä ja kiersin häntäni siististi etutassujeni päälle; siitä oli muotoutunut jo tapa.
”Mitä kuuluu?” hän kysyi ja näpäytti korvaansa. Hyvä kysymys. Mitä minulle oikeastaan kuului? Ihan hyvää kai, olin yrittänyt harjoitella ahkerasti niin Hiilihampaan kanssa kuin myös itsekseni. En oikeastaan ollut jutellut pentutoverieni kanssa niin paljon kuin olisin halunnut. Toisaalta oli tärkeää, että loisimme ystävyyssuhteita muitten klaanilaistemme kanssa, mutta kaipasin silti sisarusteni seuraa. Etenkin Rastastassun. Kauristassu ja Karpalotassu olivat kummatkin ihania veljiä, mutta olin Rastastassun kanssa uskomattoman samanhenkinen.
”Ihan hyvää, kiva nähdä sinuakin taas. Miten koulutuksesi edistyy?” hymyilin.
”Hyvin! Hillasielu on taitava mestari”, hän vastasi iloisesti.
”Niin on Hiilihammaskin”, nau’uin nyökäten.
”Hei, haluatko oikeastaan harjoitella taistelua nyt?” Rastastassu heitti yhtäkkisen ehdotuksen. Kallistin päätäni hieman kyseenalaistavasti.
”Aurinko laskee pian, joten emme ehdi enää lähteä minnekään. Nyt on kuitenkin liian aikaista mennä vielä nukkumaan”, siskoni selitti innostuneena, ”Joten miksi emme harjoittelisi taistelua kahdestaan? Ei siitä mitään haittaakaan voi olla.” Pyöräytin päätäni, mutta suuni kääntyi virneeseen. Rastastassulla oli aina villejä -joskin hauskoja- ideoita.
”Mikä ettei”, hymähdin, ”En tosin ole harjoitellut taistelua läheskään yhtä paljon kuin saalistamista.”
”Ei se mitään, en minäkään”, siskoni tokaisi.
”Aloitetaanko vaikka perushyökkäyksestä? Yritä sinä vaikka iskeä minua etukäpälälläsi, niin minä yritän väistää”, ehdotin, ja Rastastassu nyökkäsi. Tassuttelimme sivuun niin, ettemme olleet oppilaiden pesän suuaukon tukkeena ja muutenkin vähän syrjässä, jottemme herättäisi liikaa huomiota. Ei minua sinänsä haitannut muiden mielipiteet, muttemme halunneet häiritä muita.
”No niin, oletko valmis?” Rastastassu maukui.
”Niin valmis kuin mahdollista. Anna palaa”, virnistin, ja asettauduin valmiiksi väistämään. Niin kuin olin Rastastassullekin sanonut, en ollut kauheasti harjoitellut taistelua vielä, mutta olin innokas oppimaan. Taisteleminen vaikutti kiinnostavalta.
Keskitin huomioni siskooni, joka valmistautui iskemään minua. Hän jännitti lihaksensa, ja nopealla liikkeellä huitaisi tassullaan eteenpäin. Annoin luontaisille vaistoilleni vallan, ja väistin iskun vetäytymällä vaistomaisesti kyykkyyn. Ei huonompi. Myös Rastastassun hyökkäysyritys oli omaan silmääni näyttänyt hyvältä, vaikken osannut sitä kovin ammattimaisesta näkökulmasta arvioidakaan.
”Hyvä isku”, hymyilin.
”Samoin väistö. Nyt toisinpäin”, sisko kehotti, ja nyökkäsin. Vetäisin kynnet piiloon, sillä en halunnut oikeasti vahingoittaa Rastastassua. Yritin saada iskuun tuntumaa, ja jännitin lihaksiani. Koetin pitää mahdollisimman hyvän keskittymiskyvyn iskuun. Otin tukea astumalle nopean askeleen eteenpäin, ja huitaisin toiseen päin. Siskoni vetäytyi sivulle, mutta tassuuni jäi hänen karvojaan.
”Ei hullumpi”, Rastastassu kallisti päätään ja virnisti. Nyökkäsin hymyillen.
”Koitetaanko vaistojamme ja taistellaan? Tiedän, ettei kumpikaan meistä ole harjoitellut taistelua tarpeeksi, mutta siitä voi tulla hauskaa ja lisäksi varmaan myös opettavaista”, ehdotin.
”Vaikka”, Rastastassu kohotti olkiaan, mutta huomasin silmien pilkkeestä tämän olevan innostunut. Asetuimme vähän matkan päähän toisistamme, ja valmistauduimme.
”Yksi…” siskoni aloitti.
”Kaksi…” jatkoin.
”Kolme!” Päätin hyökätä suoraan Rastastassun kimppuun välittämättä siitä, mitä hän yrittäisi tehdä. Loikkasin eteenpäin jokseenkin kömpelösti, mutta siskoni oli ehtinyt jo kierähtää sivuun. Näin hänen kirjavan turkkinsa oikealla puolellani, ja väistin viime tingassa hänen käpälänsä iskun. Kävin uuteen hyökkäykseen siskoani vasaan, mutta hän ehti taas väistää. Tunsin kyljessäni iskun. Se ei ollut niin vahva, että minuun olisi tullut vahinkoa, mutta kuitenkin tunsin sen. Käännähdin nopeasti ympäri, ja huitaisin tassullani iskun suuntaan. Osuin siskoni häntään, ja tämä iskun saatuaan loikkasi kauemmas. Ponnistin hyökkäykseen hänen suuntaansa, ja onnistuin kaatamaan siskoni. Pyörimme hetken maassa yhtenä karvaläjänä ja huidoimme toisiamme. Hymähdin. Tämä muistutti minua pentuajan leikkitappeluista. Lopulta nousin pystyyn ja ravistin turkkiani huohottaen. Aloin nuolla rintakarvojani saadakseni ne vähemmän sotkuisen näköisiksi. Vilkaisin siskooni, joka myös suki itseään. Suustani pääsi kikatus, kun huomasin miten sotkuiselta siskoni turkki näytti. Omani oli varmaan vähintään yhtä hienossa kunnossa. Rastastassu hymähti.
”Voisit olla pahempikin taistelija”, hän myöntyi. Hymyilin. Kehu tuntui oikeasti hyvältä, varsinkin kun en ollut juuri taistellut aikaisemmin. Tiesin silti, että parannettavaa oli vielä paljon.
”Samoin. Osasit hienosti väistää iskujani”, nyökkäsin.
”Sinun iskusi olivat niin kömpelöitä, että niitä oli vähän liiankin helppo väistää”, Rastastassu kiusoitteli ilkikurisesti. Murahdin muka loukkaantuneena, ja läimäisin tätä tassullani.
”Pitäisi varmaan kohta mennä nukkumaan”, huomautin katsellessani ympärilleni. Kissoja oli vielä aukiolla, mutta osa kissoista näytti katoavan jo pesiinsä. Rastastassu nyökkäsi, ja lähti tassuttelemaan vähän matkan päässä sijaitsevalle oppilaiden pesälle. Luikahdin siskoni perässä sisään, ja pujottelin vuoteelleni sisarusteni lähelle.
”Öitä”, sanoin kaikille oppilaiden pesässä oleville, ja suljin silmäni nukkuakseni.
//902 sanaa
