Muurahaispentu
Kirjoittaja: Soturikissa
Ryömin äitini luo, koska vatsani oli tyhjä. Etsin hänen lämpöä, mutta se oli poissa. Mihin hän muka oli kerennyt ajautua tässä välissä? Äitini tilalla oli joku muu, karvainen ja minut syliinsä kaappaava lämmin suoja. Tunsin hänen lämpimän karvan ja haistoin sen hajun, joka muistutti paljon äidin hajua. En ollut kuolemassa, joten oletin että kyseessä oli jokin turvallinen asia. Kohtapuoliin äitini tuli paikalle, hänkään ei tehnyt mitään. Oliko hän täysin tyhmä? Eikö hän nähnyt, että olin vaarassa. Minun siskoni tai veljeni vaaratilanteilla ei ollut väliä. He voisivat kuolla, kunhan minä selviäisin. Ehkäpä äitini luotti tähän kissaan? Ehkä hän oli minun isä?
”Hei pennut. Tässä on parantajien pesä”, äitini osoitti tassullaan muutamaa suurta kiveä ja yhtä pensasta.
”Sinne mennään, kun satutatte itsenne”, hän jatkoi. Eikö meidän pitänyt itse hoitaa omia haavoja? Olimmeko me niin nössöjä?
Äiti nosti veljeni taas suuhunsa ja jatkoi kävelemistä. Halusin itsekin osata kävellä niin nopeasti, en pystynyt kuin hoipertelemaan muutaman askeleen verran. Ajatus siitä, että hän pystyi kävelemään hyvin, mutta minä en iski rintaani pienenä kateuden tunteena. Olinko huonompi, kuin hän?
”Hah, minä olen ensimmäisenä isän luona”, ilkuin siskolleni. Hän nimittäin oli ottamassa kilpajuoksua minun kanssa Järviloisteen luo.
Veljeni Erhepentu oli päättänyt jäädä seisoskelemaan ympäriinsä, niinkuin aina. Hän ei puhunut minulle, joten oletin hänen nukahtaneen paikalleen silmät auki.
”No mistä sinä sen tiedät?” Hän tokaisi takaisin selkeästi keskittyen juoksuun.
Minua ärsytti hänen itsepäisyys ja halu voittaa. Minä ansaitsin voiton.
”Siitä, että olen parempi kuin sinä!” Lähestyin häntä ja löin sitä kasvoihin. En kääntynyt taaksepäin katsomaan mitä hänelle oli käynyt, mutta oletin taktiikkani tepsineen sillä tassussani oli hieman hänen karvaa, pieni tippa verta, eikä hän ollut näköetäisyydellä takanani.
”Isä!” Huudahdin, kun saavuin Järviloisteen jalkoihin.
”No hei vain”, hän maukui ja hymyili.
”Hah, minä voitin”, isänikin täytyi tietää minun mahtavasta voitosta siskoani vastaan.
”Minkä sinä voitit?” Hän kysyi ja käänsi päätään.
”Siskoni tietty!” Halusin lisätä: Eikös se muka ollut ilmiselvää? Isäni nyökkäili ja tuumaili minua katseellaan.
”Missäs Rusakkopentu sitten on?” Hän tivasi. Tietenkin typeriä kysymyksiä. Niitähänhän aina suolti. Eikös se ollut ilmiselvää? Tietenkin itkemässä äidille häviöstä. Tai niin minä ainakin luulin.
”Varmaan vain harmistunut häviöstä”, uskottava ja käytännöllinen valhe. Hän oli aina harmistunut häviöstä. Puraisipa omaan nilkkaansa. Tietenkin tiesin, että olin voittanut lyömisen takia, mutta miksi kertoisin sen isälleni? Vaikka hän juoksisi nopeammin kuin minä, minun täytyi voittaa hänet koska olin parempi.
”No mennäänkö lohduttamaan häntä?” Isäni kuulosti aidosti välittävältä. Hän varmaan ajatteli, että olin rökittänyt Rusakkopennun ja siksi oletti hänen vetävän jonkinlaisen episodin äidin edessä.
Ainut syy miksi suostuin johtui siitä, että tiesin mahdollisuuteni ujutettaa väliin muutama pilkkaava kommentti.
”Rusakkopentu?” Järviloiste huuteli siskoni perään. Myhäilin tyytyväisenä voittoani ja mietin miten vastaisin, jos hän oli mennyt valittamaan jollekin.
”Järviloiste. Onko Muurahaispentu kanssasi?” Äitini ääni kuului kulman takaa. Näin Rusakkopennun hänen syliin kietoutuneena.
”Äiti. Muurahaispentu löi minua!” Siskoni valitettava ääni. Oli säälittävää kuunnella sitä ’valhetta’ mikä hänen suustaan pääsi.
”Ai niin vai”, naurahdin. ”Miksi olisin tehnyt niin sinulle? Varmaan vain esität sitä koska haluat minut VAIKEUKSIIN”, äänentasoni suureni. Valheeni varmasti menisi läpi. Miten siskoni oli mukamas puolustamassa itseään? Voisin vain sanoa jotain oksaan osumisesta tai kaatumisesta, mikäli hän edes uskaltaisi yrittää jotain.
//Ultimate pahisaines
//Hupsista…
//Rusakko?
//Voit laittaa Murkun vetoamaan noihin pointteihin
KP-boosti käytössä
