Sadeturkki
Kirjoittaja: Pyry
Tassuttelin partion hännillä, ja ikäväkseni Lokkitassu oli liittynyt seuraani. Ärtymys kihelmöi polkuanturoissani ja sai lihakseni nykimään huomaamattomasti, vaikka minun olisi kai kuulunut olla enemmänkin peloissani – olihan tuo kuolonklaanilaisoppilas yrittänyt tappaa ainakin Varjoliekin mutta todennäköisesti myös minut. Tein kaikkeni pysyäkseni niin tyynenä kuin mahdollista, Lokkitassun kehuessa päivän kauneutta. Halusiko hän todella vain rupatella säästä? Vaikka tottahan se oli, tänään oli kaunis päivä. Vaikka tilanne oli mikä oli eikä seurassakaan ollut kehumista, en voinut olla tuntematta pientä ilonpilkahdusta rinnassani ihaillessani viherlehden suomia näkymiä. Harmi vain, ettei Varjoliekki ollut mukana jakamassa kanssani sitä iloa. Vaikka toisaalta, ihan hyvä ettei ollut. Minusta nimittäin oli alkanut tuntua, ettei hän oikein välittänyt minusta – ainakaan läheskään yhtä paljon kuin minä hänestä. Pitikö hän minua edes ystävänään enää?
Jokin aika sitten olimme päättäneet syödä yhdessä, ja olin ehdottanut myyrän jakamista keskenämme. Varjoliekki ei kuitenkaan ollut tuntunut kovin halukkaalta moiseen. Oliko hän kenties kokenut sen oudoksi? Emmekö olleetkaan niin läheisiä, että yhden saaliseläimen jakaminen olisi ollut mahdollista? Sen jälkeen en ollut oikein osannut olla hänen lähellään… Asiaa vaikeutti se, että Varjoliekki oli tavallinen itsensä. Hänen läsnäolonsa yhä hermostutti minua, mutta samalla muistutti siitä, ettei hän tainnut nähdä minua minään ystävää läheisempänä, jos edes ystävänä.
Lokkitassun mainitessa Varjoliekin kiehnänneen jonkun naaraan kyljessä parin päivän takaisessa partiossa, käännähdin katsomaan harmaanvalkeaa oppilasta korvat höröllä. Kenestä tuo oikein puhui? Yrittiköhän Lokkitassu vain huijata minua? Toisaalta, hän oli seurannut tiiviisti minun ja Varjoliekin menemisiä ja olemisia, joten ehkä hän oli vahdannut ystävääni myös silloin, kun minä en ollut paikalla.
”Varjoliekki olkoon kenen seurassa haluaa”, hymähdin sitten tyynellä äänellä, vaikka sisälläni oli alkanut myllertää. Senkö takia kermanvalkea soturi oli tuntunut niin etäiseltä? ”Olemme ystäviä hänen kanssaan.”
Jätin sanomatta lauseen loppuun ”luulisi sinun tietävän sen, kun olet meitä niin innokkaasti vahtinut”. Ties vaikka joku olisi nähnyt siinä hyvän syyn rangaista minua. Vaikka mitä sillä olisi väliä? Normaalisti olisin kovasti kaivannut takaisin Varjoliekin vierelle, mutta häntä tuskin kiinnostaisi vaikka minut nyljettäisiin irti turkistani. Sitä paitsi hänen läsnäolonsa teki vain ja ainoastaan kipeää.
Päivä oli kääntynyt iltaan, ja olin onnekseni onnistunut kohtuullisen hyvin pysymään piilossa Varjoliekiltä. Hänet oli määrätty partioon, jolloin työni oli hetkellisesti ollut helpompaa.
Nyt istuskelin sotureidenpesän edustalla ja katselin tuttua taivaanrantaa. Näitä maisemia minun oli ollut ikävä edellisessä, väliaikaisessa leirissämme. Siellä olin myös haaveillut, kuinka jonakin päivänä ihailisin näitä maisemia yhdessä Varjoliekin kanssa. Vain Tähtiklaani tiesi haaveistani.
”Hei, Sadeturkki”, kuului varovainen maukaisu. Korvani värähtivät terävästi, kun minut keskeytettiin melankolisista mietteistäni ja käännähdin katsomaan tulijaa.
Varjoliekki oli ilmestynyt siihen jostakin ja katsoi minua nyt outo ilme kasvoillaan. ”Hei”, vastasin odottamattoman hennolla äänellä. ”Ajattelin juuri mennä nukkumaan… On ollut raskas päivä.” Silmäilin vuoronperään käpäliäni ja Varjoliekkiä kertoessani valheellisen aikomukseni. Kolli silmäili minua yhä oudosti, kuin hakien silmistäni syytä kenties oudolle käytökselleni.
”Vai niin”, hän sitten vastasi pienesti nyökäten.
”Niin juuri…”, minä mumisin. ”Minäpä tästä menen sitten.”
Nousin käpälilleni ja pujahdin häntä matalana sisään sotureidenpesään hakeutuen omalle sammalvuoteelleni, joka oli yhä aivan Varjoliekin paikan vieressä. Asetuin tiukalle kerälle selkä pesän keskustaa kohti ja suljin silmäni, ikään kuin toivoen unen vievän minut mennessään ennen kuin Varjoliekki tulisi nukkumaan.
Vastoin toiveitani, kuulin hänen tassuttavan paikalleen, viipyilevän hetken – vai kuvittelinko vain? – ja asettuvan sitten makuulle. Tunsin hänen turkkinsa kiinni omassani ja jähmetyin. Jokin minussa käski vetäytymään kauemmas, ennen kuin kiintyisin Varjoliekkiin enää yhtään enempää. Jokin puolestaan kehotti pysymään niillä sijoillani ja nauttimaan hetkestä. Kenties tämä oli viimeinen yö, kun olimme näin lähekkäin.
”Hyvää yötä, Varjoliekki”, kuiskasin. Ehkä viimeistä kertaa.
//Varjo?
