Varjotassu
Kirjoittaja: Koivu
//TAISTELUTARINA
Sotaa oli kestänyt jo kokonaisen päivän ja yön, ja Varjotassusta tuntui, ettei taistelulle tulisi koskaan loppua. Hän oli kohdannut tutun taistelutoverinsa, Roskan edellisenä päivänä. Kujakissa oli ollut yhtä ärsyttävä vastustaja kuin aikaisemminkin, ja tänään Varjotassu oli lähinnä auttanut klaanitovereitaan taistelemaan kuolonklaanilaisia vastaan. Kolli oli syönyt ja juonut viimeksi aamunkoitteessa, minkä takia hänen oli ollut pakko päästä juomaan heti sopivan tilaisuuden tullen. Se päätös oli kuitenkin koitunut hänen kohtalokseen, sillä aiemmin Sadetassun kimpussa ollut Lokkitassu oli seurannut häntä joelle ja hyökännyt hänen kimppuunsa kavalasti.
Nyt Varjotassu kiemurteli selällään, pää veden alla ja tunsi, miten terävät kynnet silpoivat hänen kaulaansa nopeaan tahtiin. Kipu oli niin voimakas, että se tuntui ensin pistävänä poltteluna, jonka jälkeen se alkoi tuntua siltä, kuin älyttömän kylmä jää olisi raapinut hänen lihaksiaan. Kuin se ei tuntuisi miltään, mutta samaan aikaan sattuisi niin paljon, että kollin teki mieli luovuttaa. Hän kuitenkin potki jaloillaan ilmaa hädissään lakkaamatta, yrittäen ylettää kuolonklaanilaisen päähän. Onnistumatta.
Varjotassu oli varma, että hänen loppunsa oli koittanut. Täydessä paniikissa hän tajusi, ettei pystyisi pidättämään hengitystä enää kauaa. Hänen olisi pian otettava riski ja avattava suunsa veden alla puraistakseen Lokkitassua. Oli kuitenkin erittäin todennäköistä, ettei se onnistuisi. Toisaalta hän kuolisi joka tapauksessa pian. Varjotassun liikkeet hidastuivat. Hän sulki silmänsä. Ainoa mitä hän näki mielessään olivat Sadetassun kasvot, sitten Mesitähden ja sen jälkeen Sadetassun siniset silmät. Silloin hän oli kuulevinaan vaimeasti Sadetassun äänen.
Äkkiä kynnet ja käpälien paino katosivat kollin kaulalta. Veden alla kuului vaimea loiskahdus, kuin joku olisi kaatunut tai hypännyt veteen. Varjotassu yritti nostaa päätään ylös, mutta hänen kaulaansa sattui liikaa. Hän onnistui kuitenkin saamaan jalkansa alleen ja sai siten myös päänsä kokonaan pois veden alta. Kolli pärski vettä kurkustaan, haukkoi happea ja perutti hoiperrellen poispäin vedestä. Varjotassusta tuntui, että hän oksentaisi. Hän yökkäsi kolmesti ja vettä tuli ulos lisää.
Vasta sen jälkeen Varjotassu kykeni prosessoimaan, mitä hänen ympärillään tapahtui: Sadetassu kamppaili Lokkitassua vastaan vedessä. Varjotassu toivoi, että Lokkitassu ei osaisi uida.
”Varjotassu, oletko kunnossa?” Sadetassu huusi kaiken loiskeen ja huitomisen keskeltä.
”Lu-luulen niin”, Varjotassu vastasi yskien. Hän oli edelleen järkyttynyt tapahtuneesta, eikä tiennyt, pystyisikö auttamaan Sadetassua Lokkitassun päihittämisessä.
Hänen ystävänsä näytti kuitenkin pärjäävän hyvin. Lokkitassu näytti hoipertelevan, kun Sadetassu ajoi tätä syvemmälle jokeen. Hetkeksi molemmat katosivat pinnan alle. Varjotassu jähmettyi. Pian naaraan pää kuitenkin ilmestyi pinnalle. Myös Lokkitassun pää ja etutassut kävivät pinnalla, mutta katosivat pian takaisin pinnan alle. Sadetassu ui rantaan ja asteli huoli silmistään paistaen Varjotassun luokse, jättäen kuolonklaanilaisen käymään omaa taisteluaan joen kanssa.
”Tähtiklaanin kiitos olet elossa!” Sadetassu henkäisi.
”Ei, vaan kiitos sinun”, Varjotassu kähisi. ”Olen sinulle henkeni velkaa, Sadetassu.”
Sadetassu tuijotti Varjotassua sinisillä silmillään ja Varjotassusta tuntui, kuin aika olisi pysähtynyt. ”Sinä pelastit jo minut aiemmin”, naaras huomautti samalla, kun katkaisi katsekontaktin. Heidän turkkinsa valuivat kylmää vettä, mutta he asettuivat kiinni toistensa kylkiin lämmittääkseen toisiaan. Varjotassu käänsi katseensa takaisin veteen, mutta Lokkitassu oli kadonnut näkyvistä.
”Pääsikö hän maalle?” Varjotassu kysyi jännittäen lihaksensa.
”En usko. Ei hän edes osaa uida. Virtaus ehtii kuljettaa hänet kauas”, Sadetassu maukui vilkuillen jokeen epäröivänä, mutta nousi sitten nopeasti ylös.
”Tule, sinut täytyy saada parantajan luokse. Kaulasi vuotaa todella pahannäköisesti!” ystävän ääni oli hetkessä määrätietoisempi. Varjotassu nyökkäsi ja nousi ylös huterasti. Häntä huimasi pahasti, eikä maahan valuvan veren näkeminen auttanut tilannetta ollenkaan. Varjotassu pelkäsi, että hän pyörtyisi siihen paikkaan, eikä ehtisi parantajien luokse ennen kuiviin vuotamista.
Sadetassun tukemana hän kuitenkin lähti astelemaan hitaasti kohti parantajien tukikohtaa.
