Kastesulka
Kirjoittaja: Pyry
Väräytin korviani hieman yllättyneenä sisareni kysymykselle siitä, mietinkö koskaan mitä rajan toisella puolella oli. Olimme yhdessä kävelyllä etelärajan puolella ja tarkkailin, kuinka Ropinaroihu katseli jotenkin tutkien ja – näin kenties väärin, ehkä kaihoisasti? – maille, jotka eivät olleet kenenkään omistuksessa.
”En juurikaan”, mumisin, pidellen yhä nappaamaani hiirtä leuoissani. Pysähdyin ja istahdin katselemaan sinne ”ei-kenenkään maille” laskien hiiren käpälieni juureen. ”En ole ajatellut asiaa. Ei meidän kuulu ajatella moista.” Vilkaisin siskoani merkitsevästi sivusilmällä, hän oli istuutunut viereeni. ”Klaanimme reviiri ja sen kolkat ovat ainoa asia, jotka meidän täytyy tuntea.”
Ropinaroihu hymähti jotakin ja kuulosti lähes tyytymättömältä vastaukseeni. Mitähän hän oli odottanut? Olisiko minun pitänyt sanoa, että ”itse asiassa, nyt kun kysyit, olen jo pitkään miettinyt karkaamista klaanista. Joko mennään ja karataan yhdessä?” Tuhahdin itsekseni ajatuksen älyttömyydelle. Pyyhkäisin hännälläni maata kuin lakaisten moiset puheet pois päiväjärjestyksestä. Silti minun oli ihan pakko kysyä, koska turkkiani pisteli epämukavasti kuin olisin kuullut Ropinaroihun mielen pyörittelevän mahdottomia ajatuksia mahdottomalla vauhdilla: ”Oletko sinä sitten miettinyt? Sitä, mitä tuolla on.”
Sotkuisen värinen, mahdoton mutta rakas sisareni kohautti lapojaan. ”Silloin tällöin”, hän vastasi ympäripyöreästi.
Korvani nytkähti epäluuloisesti. Aistin, että Ropinaroihu oli ajatellut asiaa paljon enemmän kuin mitä antoi minun ymmärtää. Mieleni teki saarnata hänelle. Käskeä unohtaa kaikki, mitä hän mahdollisesti oli suunnitellut, se ei ollut mitään hyvää, sen tiesin! Tai se ei ainakaan toisi mitään hyvää. En tietenkään voinut syyttä suotta marista hänelle. Enhän minä tiennyt varmasti, mitä hänen päässään liikkui vai liikkuiko mitään.
Huokaisin syvään katse viipyillen kaukaisuudessa.
”Kunhan kerrot minulle, jos aiot saada itsesi ongelmiin”, maukaisin sitten rauhallisesti, kuin olisin puhunut säästä. Silmäni kuitenkin sanoivat hänelle: ”älä tee mitään tyhmää.”
Tiesin, ettei minusta ollut pidättelemään Ropinaroihua. Saatoin puhua hänelle järkeä, kertoa, kuinka järjettömiä ja vaarallisia ideoita hänellä oli tai kuinka hän todellakin olisi pian vaikeuksissa jos ei tottelisi minua, mutta koskaan en voinut hänen uhmanhaluista ja seikkailunnälkäistä mieltään rauhoittaa kokonaan. Hän oli toisinaan kuin tulva. Jos hän jotain sai päähänsä, sivuun sai väistyä risut, kävyt ja häntä isommat kivenmurikatkin. Kuin tulvavesi hän virtasi kaiken läpi. En pystynyt rakentamaan sellaisia muureja, jotka hänet olisi vanginneet, pitäneet turvassa. En minä häntä vangiksi halunnut. Mutta liian usein olin huolissani hänen turvallisuudestaan. Saatoin vain toivoa ja yrittää pitää hänet aisoissa. Mutta kokonaan rauhoittaa en hänenlaisiaan pystyisi koskaan, ja se oli ehkä hyvä vain. Ropinaroihu ei olisi Ropinaroihu jos hän olisi minun tapaani rauhallinen. Tai jos uhmakkuus hänestä katoaisi, se kun oli aina ollut olemassa. Kai me sitten tasapainotimme toisiamme sillä tavalla. Olin valmis seuraamaan Ropinaroihua lähes mihin tahansa varmistaakseni, että hän pysyi turvassa. Mutta aina välillä mietin, oliko hänen kohtalonsa pudota rotkoon ja kiskoa minut sinne mukanaan.
//Ropina?
