Mesitähti
Kirjoittaja: Elandra
Hiirenkorva eteni vauhdilla. Aurinko paistoi tälläkin hetkellä taivaalla ja sulatti lunta pois. Joen pinta oli hieman noussut, mutta Lauhalaukan mukaan se ei estänyt uintiharjoituksia, jotka olimme tänään päättäneet aloittaa. Suoraan sanottuna minua jännitti hieman. Pelkäsin, että en pysyisikään pinnalla, vaan vajoaisin pinnan alle enkä pääsisi enää takaisin. Luotin kuitenkin siihen, että Lauhalaukka olisi hyvä opettaja.
Olimme päättäneet aloittaa uintiharjoitukset pienellä porukalla. Minä, Minttuliekki ja Liljatuuli saisimme olla ensimmäiset, joille Lauhalaukka tätä taitoa Eloklaanissa opetti.
”Tässä joki virtaa hiljaisemmin kuin muualla, joten tämä lienee hyvä paikka harjoitella”, oranssivalkea kolli selitti ja pysähtyi joen rantaan. Katselin vettä, joka virtasi hitaasti eteenpäin. Vilkaisin Liljatuulta, jonka katse oli nauliintunut hyiseltä näyttävään veteen.
”Vesi on vielä kylmää tähän aikaan hiirenkorvasta, mutta en usko että se haittaa teitä. Mitä nopeammin pääsette veteen, sitä nopeammin opitte uintitaidon”, kolli selitti ja upotti käpälänsä veteen. Lauhalaukka ei edes säpsähtänyt sen kylmyyttä, vaan kolli asteli veteen. Hänen vatsakarvansa osuivat hyiseen veteen, ja pian kolli pulahti kokonaan uimaan pinnan alle. Pian Lauhalaukka palasi pintaan ja kääntyi meidän puoleemme.
”Tärkeintä on se, että te ette pelkää vettä. Jos pelkäätte, unohdatte varmasti mitä täytyy tehdä. Olkaa rauhallisia ja luottakaa itseenne. Voitte tulla kokeilemaan vettä, ja hiljaa hivuttautua syvemmälle”, soturi ohjeisti, ja me teimme työtä käskettyä. Astuin ensin yhden käpälän varassa veteen. Vesi oli jääkylmää, joten vedin käpäläni pois. Kylmät väreet kulkivat kehoni lävitse. Pakotin itseni upottamaan käpäläni uudelleen veteen.
”Se tuntuu aluksi inhottavalta, mutta helpottaa kyllä kun totut siihen”, Lauhalaukka selitti. Vilkaisin Liljatuulta, joka oli jo kokonaan pois rannasta. Vesi osui naaraan vatsakarvoihin, ja tuon pieni keho tärisi kylmästä. Minttuliekki eteni samaa tahtia minun kanssani. Meillä ei ollut mikään kiire, aivan kuten Lauhalaukka oli sanonut.
”Uimmeko me jo tänään?” Liljatuuli kysyi ja kohtasi soturin sinisen katseen. Lauhalaukka naurahti huvittuneena.
”Ehei, tämä ei hoidu ihan yhdessä päivässä. Uimisen opettelu voi viedä pitkään. Totuttelemme tänään vain veteen, ja seuraavalla kerralla voimme kerrata uimisen perusteet”, kolli selitti leveästi hymyillen. Minusta tuntui hyvältä nähdä Lauhalaukka iloisena. Ruskatassun saapumisen jälkeen kolli oli ollut yhtä hymyä koko ajan. Minua ei haitannut hidas eteneminen, vaikka halusinkin mahdollisimman pian oppia uimaan.
”Teillä on aikaa opetella kyllä”, Lauhalaukka virnisti. Hän oli aivan oikeassa.
”Niin tietenkin. Kauanko sinulla meni oppia uintitaito?” Minttuliekki liittyi keskusteluun. Lauhalaukka mietti hetken.
”Olin silloin oppilas, ja silloinen mestarini opetti minua aina välillä. Meni siinä varmaankin lähemmäs kuu, että pystyin uimaan itsekseni ilman mestarini jatkuvaa tarkkailua”, kolli kertoi, ja me kuuntelimme.
Olin jo vatsakarvojani myöten vedessä. Kun vesi kosketti vatsaani, kylmyys tuntui entistä pahemmalta. Vaikka aurinko paistoikin taivaalla ja lämmitti turkkiani, se ei riittänyt. Vedin syvään henkeä, ja astuin syvempään veteen. Kylkeni kastuivat, ja kylmyys tuntui aina vain pahemmalta. Halusin kuitenkin kestää sen, sillä vesi ei minua pelottanut. Minä halusin oppia uimaan.
Kun olimme kaikki saaneet turkkimme märiksi ja totuttautuneet hieman veteen, se ei ollutkaan ollut niin kamalaa. Vedessä käveleminen oli hitaampaa, mutta kyllä siihen oli tottunut kun tarpeeksi kauan sitä oli tehnyt. Vesikään ei ollut tuntunut niin kylmältä loppujen lopuksi, se oli ollut oikeastaan ihan lämmintä. Mutta kun olimme nousseet pois vedestä, kylmyys oli taas iskenyt. Olin onnekas, että turkkini oli lyhyt. Paksu ja pitkä turkki olisi painanut huomattavan paljon märkänä, ja sen kuivumiseen olisi varmasti mennyt puoli päivää.
”Nuolkaa turkkinne suurin piirtein kuiviksi, niin ette vilustu paluumatkalla”, Lauhalaukka selitti. Olin päätellyt sen itsekin, että turkin kuivaaminen olisi järkevää ennen leiriin paluuta. Aloin sukia lyhyttä turkkiani pitkin kielenvedoin.
”No, mitä mieltä olitte vedestä?” Lauhalaukka kysyi hetken hiljaisuuden päätteeksi.
”Se oli aluksi kylmää, mutta tuntui sitten lopuksi ihan mukavalta. Kyllä meistä uimareita vielä tulee”, virnistin huvittuneesti. Lauhalaukka nyökytteli päätään.
”Milloin pidämme seuraavat harjoitukset?” Liljatuuli kysyi.
”Sopiiko teille kahden päivän kuluttua?” oranssivalkea kolli ehdotti, eikä kenelläkään ollut mitään ajankohtaa vastaan. Mitä useammin pääsisimme veteen, sitä nopeammin voisimme oppia uintitaidon ja opettaa sitä myös muille.
Paluumatka sujui nopeasti, kun keskustelimme koko matkan. Juttelimme lähinnä siitä, miten klaanilaiset opetettaisi uimaan. Tulimme siihen tulokseen, että aluksi Lauhalaukka opettaisi uintitaidon meille, ja vasta sitten alkaisimme opettaa sitä muille. Ei ollut järkeä opettaa kaikkia kerralla, sillä silloin varmastikaan puolet eivät oppisi mitään. Mitä pienempi porukka, sitä helpompi oli opettaa ja oppia. Hyvästelimme toisemme leirin pääaukiolla, ja minä suuntasin saman tien pentutarhalle. Astuin sisään hämärään pesään, jossa leijaili lämmin maidontuoksu.
”Hei, miten uintiharjoitukset menivät?” Aurinkokajo kysyi ja kohtasi katseeeni hymyillen.
”Ihan hyvin, vaikka emme me vielä uineet. Totuttelimme vain veteen, mutta ehkä ensi kerralla pääsen jo uimaan”, virnistin innoissani. Aurinkokajo hymyili lämpimästi. Katseeni siirtyi nukkuviin pentuihin. He olivat käyttäneet viime päivät kävelemisen opetteluun.
”Huomenta, pienokaiset. Isänne tuli tervehtimään teitä”, Aurinkokajo puski kuonollaan pennut hereille. Neljän pentumme lisäksi Aurinkokajon vatsan vierellä nukkui viides pentu. Paatsamapentu oli löydetty klaanin rajalta, ja onnekseni kumppanini oli suostunut huolehtimaan pienokaisesta. Viidessä pennussa oli varmasti paljon tehtävää, mutta uskoin Aurinkokajon suoriutuvan siitä erinomaisesti.
//Pennut?
// 771 sanaa
