Taivaslaulu
Kirjoittaja: Lonely Warrior
Tassutimme rinnakkain Merkuriuksen kanssa Eloklaanin reviirillä kohti kukkuloista. Askeleemme olivat ripeitä, sillä olimme kiireessä. Halusimme ehtiä kukkuloiden laelle ihailemaan laskevaa aurinkoa. Oli ihanaa, että Tähtiklaani oli suonut meille yhteistä aikaa, jota nykyään oli niin vähän. Niin, Tähtiklaani. Eloklaanissa ollessani minulle oli tullut hiljalleen selväksi, että usko Tähtiklaaniin oli se, mitä olin elämääni kaivannut. Tähtiklaani toi elämääni jonkinlaista syvää rauhaa ja turvan tuntua. Olin joskus jutellut Liljatuulen kanssa ja keskustelu oli jostain kumman syystä johtanut Tähtiklaanista puhumiseen. Ehkä se oli ollut kohtaloa, sillä sinä päivänä silmäni olivat auenneet. Halusin ottaa sen joskus Merkuriuksen kanssa puheeksi ja kuulla hieman hänen ajatuksiaan. Ehkä sen aika olisikin pian.
Kaipasin oikeastaan erakkoelämääni juuri sen takia, ettei Merkuriuksen ja minun askareemme kohdanneet kovin usein keskenään. Halusin olla yhdessä kumppanini kanssa niin paljon kuin voisin ja klaani tuntui vain olevan tiellä. En ollut ennen pitänyt klaaniin kuulumista minkäänlaisena ongelmana, mutta nyt kun minulla oli kumppani olin ymmärtänyt kuinka sitovaa klaani elämä oikeasti oli. En ymmärtänyt, miten klaanikissat saattoivat tyytyä niin vähään yhdessäoloon kumppaninsa kanssa. Toisaalta, he eivät olleet koskaan kokeneet muuta. Päivä päivältä varmistuin siitä, että kaipasin vapauteen takaisin. Saisimme tehdä mitä vain halusimme yhdessä Merkuriuksen kanssa milloin vain, ilman, että kukaan rajoittaisi meitä. Mutta en halunnut ryöstää klaanikokemusta Merkuriukselta, enkä aikonut ottaa asiaa puheeksi -ainakaan vielä.
Olimme saavuttaneet kukkulan juuren ja toisiamme vilkaisten lähdimme kiipeämään rinnettä pitkin hiljaa jutustellen.
”Kuulin, että Mesitähti löysi kovin pienen pennun rajalta yksin nukkumasta. Voi raukkaa”, nau’uin sääliä äänessäni. Minua hirvitti ajatus, että pentua etsi perhe sydän huolesta kipeänä. Tiesin kyllä myös sen, että pennun perhe saattoi olla kuollut, sillä tiesin kokemuksesta, että emot pitivät tarkkaa huolta pennuistaan.
”Onneksi Mesitähti löysi hänet. En kestäisi ajatusta, että pentu olisi jäänyt virumaan yksin jonnekin”, Merkurius vastasi. Nyökkäsin. Minä kaipasin pentuja ympärilleni ja tuntui hyvältä ajatukselta käydä vierailemassa pentutarhalla, kunhan kiireiltäni ehtisin. Ja ottaisin varmasti myös Merkuriuksen mukaan, sillä tiesin, että hän ei panisi pahakseen. Päinvastoin, hän olisi varmaan ikionnellinen.
Vihdoin saavutimme huipun ja edessämme avautui kaunis oranssinpunertava taivas. Olimme ylhäällä tismalleen oikeaan aikaan. Auringonlaskun lämpimät säteet värjäsivät valkean turkkini kellertäväksi ja sai kirkkaudellaan silmäni siristymään aavistuksen.
Istahdimme Merkuriuksen kanssa vieretysten ja nojasin päälläni tämän rintakehään. Minulla oli niin turvallinen olo kollin vieressä. Hän oli minuun verrattuna niin suuri, ettei minun tarvinnut pelätä mitään. Olin maailman onnellisin kissa, kun hänen sydämensä kuului minulle ja minun omani hänelle. En koskaan voisi löytää ketään parempaa, enkä edes yrittäisi etsiä.
Katsahdin hieman yläviistoon nähdäkseni kumppanini kasvot ja tuntiessaan katseeni, hänen oranssiin taittuvat meripihkasilmänsä kääntyivät minuun, niissä se sama lämmin katse mitä rakastin. Kun katseemme kohtasi, kumpikin tiesi tismalleen mitä toinen ajatteli, eikä sanoja tarvittu. Aika tuntui merkityksettömältä siinä hetkessä. Olisi voinut kulua kuita tai vain silmänräpäys, enkä olisi erottanut kauanko siinä olimme olleet.
Aurinko yritti vielä kurotella taivaanrannan takaa, mutta pian vallitsi hiirenkorvan myöhäisillan hämärä pimeys. Tyyni hiljaisuus vallitsi ympärillämme, jonka lopulta rikkoi ääneni:
”Palataanko sen pienen koivumetsän kautta? Meillä ei ole mikään kiire takaisin leiriin. Saisimme viettää aikaa yhdessä vielä pitempään.” Merkurius suostui heti, ja niinpä lähdimme ilman mitään kiirettä matkaan.
Tähdet alkoivat näkyä himmeinä taivaalla ja ihailimme niitä Merkuriuksen kanssa. Olimme jo hetki sitten kävelleet koivumetsän läpi ja nyt olimme matkalla kotiin päin. Matkamme kuitenkin keskeytyi.
”Oletko käynyt ikinä tuolla kielopellolla?” kysyin vilkaisten kumppaniani viekkaasti. Hän osasi varmasti arvata, mitä yritin vihjailla.
”En, oletko sinä Taivaslaulu?” tämä kysyi yhtyen mukaan leikkiin. Pudistin päätäni luoden vielä yhden merkitsevän katseen kollin silmiin. Kuin äänettömästä merkistä lähdimme yhdessä juoksemaan kohti aukeasta, joka oli peittynyt nuorista kieloista. Ne olivat varmasti melkein vasta kukkimisensa aloittaneita.
Syöksyin kielojen sekaan huumaantuneena niiden ihanasta tuoksusta. Hetken kukkien seassa loikittuani käännyin katsomaan taakseni ja näin kumppanini pysyvän tiukasti kintereilläni.
Asetuimme vieretysten niityn keskustaan ja katselimme tähtitaivasta. Siitä mieleeni nousi kysymys, jonka halusin Merkuriukselle esittää.
”Mitä mieltä sinä olet tähtiklaanista?” kysyin rohkeasti.
//Merkurius?
617 sanaa
