Kujepentu
Kirjoittaja: Aura
Kujepentu saapui Kimalaistoiveen saattelemana takaisin pentutarhaan. Pennuksi pienikokoinen kissa hyökki leikkisästi ikikuningattaren jalkoihin. Raidallinen Kimalaistoive ei pistänyt pennun touhuja pahaksi, vaan tuuppi Kujepentua eteenpäin. Lehmuspentu laahusti naaraskaksikon perässä haluttomana, hän olisi halunnut jäädä ulos leikkimään, mutta Kujepentu oli vaatinut päästä takaisin Nokkospilven luokse. Hän nimittäin paloi halusta saada näyttää emolleen löytämänsä kiven. Se oli erityisen hieno, erikoisen muotoinen ja värinen.
”Onhan sinulla se vielä mukana, onhan? Se on tärkeä, Nokkospilvi pitää siitä taatusti!” pieni pentu miukaisi pontevasti ja röyhisti rintaansa. Hän oli löytänyt kiven aivan itse ilman kenenkään muun apua ja oli varma, että hänen emonsa tulisi olemaan hänestä hyvin ylpeä! Kuten myös aukiolle sattunut Lieskakajo oli ollut ylpeä tyttärestään. Kimalaistoive laski päätään ja kosketti kuonollaan varovaisesti pennun otsaa. Kimalaistoiveen lempeä ja rauhoitteleva kosketus sai Kujepennun hykertelemään.
”Ei hätää, tässä se on. Haluatko viedä sen nyt emollesi?” Kimalaistoive kysyi ja laski kiven pentukissan pieniin jalkoihin. Kujepentu nyökkäsi ja katseli ympärilleen; eihän Nokkospilvi ollut vielä nähnyt häntä? Kujepentu kallisti päätään huomatessaan emonsa nyyhkyttävän pienenä karvapallona ja naaras otti varovaisesti pienen, kömpelön pennun askeleen eteenpäin. Lehmuspentukin oli valpastunut ja tullut siskonsa rinnalle. Punertavaturkkinen kollipentu kosketti vaistomaisesti herkemmän siskonsa lapaa.
”Odottakaa te tässä”, Kimalaistoive naukaisi hiljaisella äänellä ja asteli varovaisesti Nokkospilven rinnalle. Kujepentu pisti merkille, että Minttuliekki äänekkäineen pentuineen ja ikikuningattaren ottotytär, Kaislapentu olivat poissa pesästä. Pesästä oli kaikonnut pentujen iloiset miukaisut ja tilalle oli tullut Nokkospilven hiljainen, säröilevä nyyhkytys. Se pelotti Kujepentua, hän ei ollut koskaan nähnyt emoaan tuossa tilassa. Naaras tunsi väreiden aaltoilevan pitkin kehoaan ja hänen korviaan särki. Naaraspentu halusi lohduttaa emoaan, mutta eihän hän edes tiennyt mikä toisella oli? Raidallinen pentu oli avaamassa suunsa, mutta Lehmuspentu mulkaisi siskoaan.
”Ja.. ja. En tiedä mitä tapahtui! Lampipentu oli juomassa maitoa tavalliseen tapaansa ja sitten hän vain alkoi kakomaan. Liljatuuli tuli pian paikalle, mutta.. e-en tiedä miten sanon sen. Kaikki oli ohi niin nopeasti, en ymmärrä. Miten Lampipentu saattaa olla ku-kuollut…” Nokkospilvi sopersi itkuisena ja painoi kasvonsa sammalpetiin. Kimalaistoive sukaisi pesätoverinsa korvia lohduttavana ja Kujepennun silmiin kihosivat kyyneleet. Hän ei täysin ymmärtänyt mitä oli tapahtunut, nuorena kissana hän ei kyennyt käsittelemään kuolemaa kunnolla. Sen hän ymmärsi, että se ei ollut hyvä juttu ja, että emo oli surullinen. Kujepentu nappasi suuhunsa aiemmin löytäneensä kiven ja vaappuen lähti kiikuttamaan sitä emolleen. Kujepentu laski lehden Nokkospilven kuonon päälle ja istahti naaraan vierelle.
”Emo, avaa silmäsi ja katso. Löysin sen sinulle!” Kujepentu naukaisi ja yritti piristää naaraskissaa. Hän ei halunnut, että emo oli surullinen. Pentu muisti, että kun hän oli kompastunut kiveen ja kaatunut, hän oli tullut surulliseksi. Se ei ollut tuntunut kivalta ja Lehmuspentu oli lohduttanut häntä. Siispä nuori kissanpoikanen ajatteli, että kova ja kiva kivi lohduttaisi myös emoa. Nokkospilvi nosti surullisen katseensa ja Kujepentu asetti tassunsa naaraan poskea vasten. Hän oli sukaisemassa emonsa poskia pyyhkiäkseen toisen kyyneleet, mutta horjahti ja kellahti selälleen. Kujepentu vinkaisi ja yritti mönkiä pystyyn, mutta luotti siihen, että Nokkospilvi nostaisi hänet kyllä pystyyn. Kuningatar ei kuitenkaan edes virkonut mitään, vaan laski katseensa takaisin ja hiljainen, surullinen nyyhkytys taas täytti pesän. Lehmuspentu vaappui Kujepennun luokse auttaakseen siskonsa pystyyn, mutta Kimalaistoive oli jo kiiruhtanut auttamaan kaatunutta pentua. Kujepentu niiskaisi ihmeissään, mikä Nokkospilvelle oli tullut? Miksi naaras halusi olla yksin? Kimalaistoive otti pentukaksikon häntänsä suojiin ja silitteli pentuja hiljakseen.
”Emollanne on nyt paha mieli. Teillehän on kerrottu Tähtiklaanista, eikö? Siskonne, Lampipentu on siirtynyt sinne. Mutta muistakaa, se ei ole teidän vikanne”, raidallinen naaras naukui hiljakseen. Kujepentu vilkaisi ikikuningatarta ihmettelevänä, mutta siirsi sitten katseensa taas Nokkospilveen. Hän ei halunnut olla Kimalaistoiveen hännän alla, vaan oman, rakkaan emonsa hännän alla. Naaras kuitenkin näytti sulkeutuneen omaan kuoreensa. Kujepentu ummisti silmänsä ja tärisi hieman. Hänen teki mieli huutaa, että emo ei saisi olla surullinen, mutta hänen suustaan ei päässyt yhtäkään ääntä. Kujepentu tunsi sisällään tyhjyyttä, naaras ei ollut edes vilkaissut hänen tuomaan aarteeseen. Viimeinen asia minkä Kujepentu muisti, oli tyhjyys hänen sisällään huomioimattomuudesta. Kujepentu kuuli isänsä astelevan pesäänsä ja naukuvan jotain, mutta sanat eivät muodostuneet lauseiksi hänen päässään. Kujepentu kurottautui ottamaan kiven takaisin ja puristi sitä suussaan. Eikö mikään olisi varmaa? Tässä hetkessä pennun päähän iskostui siemen, että asiat voisivat muuttua eikä edes kissojen ilo ollut pysyvää.
Kujepentu piti suussaan jo kuita sitten löytämäänsä kiveä. Hän tukeutui tiukasti veljeensä, joka seisoi paljon itsevarmemmin, mutta myös kärsimättömämmin. Kujepentu vilkaisi valtava hymy huulillaan veljeään ja tuuppasi kollin lähes kumoon. Pienestä naaraspennusta oli kasvanut lähes valtava klaanikissa, joka oli ohittanut jo tovi sitten veljensä kasvussa. Naaras tunsi lempeän nuolaisun poskellaan ja käänsi katseensa. Lieskakajo oli tullut tyttärensä vierelleen toivottamaan toiselle onnea oppilasnimitykseensä.
”Oletko valmis? Pian mennään. Otan mielelläni sinun kivesi, lupaan pitää sen turvassa!” Lieskakajo tarjoutui isällisen lempeästi, mutta raidallinen naaras pudisteli pontevasti päätään. Hänen kivi oli hänen onnenkivensä ja he olivat kokeneet yhdessä paljon. Kujepentu oli varma, että osa Lampipennun sielusta eli tässä kivessä! He olivat kokeneet hänen siskonsa poismenon, naaraan kasvun ja Kujepentu halusi myös, että he kokisivat yhdessä hänen oppilasnimityksensä. Kujepentu ei kuitenkaan paljastanut edes emolleen, että hän ei uskonut Lampipennun kuolemaan. Hänestä oli suorastaan oksettava ajatus, että kissat eivät eläisi ikuisesti. Hän oli varma, että Lampipentu eli elämäänsä tämän kiven kautta. Se toi naaraalle lohtua, se oli hänen oma suojakeinonsa eikä Kujepentu suostunut keskustelemaan kuolemasta. Häntä jännitti kovin kenetköhän hän saisi mestarikseen, se saattoi olla suorastaan kuka tahansa! Kujepentu olisi halunnut isänsä mestarikseen, mutta kollilla oli jo oppilas; Unikkotassu. Kujepentu tunsi pientä mustasukkaisuutta oppilasta kohtaan, sillä oppilaan kouluttaminen oli vienyt hänen isältään aikaa pentujensa parissa. Lieskakajo kohotti kulmaansa hämmentyneenä, mutta ei sanonut mitään, sillä Leimusilmä oli istahtanut lähelle oranssiturkkista kollikissaa. Nyt oli Kujepennun vuoro virnistää. Pentu laski kivensä Lehmuspennun jalkoihin ja vilkaisi sitten suurempaa, vanhempaa kollia.
”Isä”, naaras supatti ja osoitti Leimusilmää. Lieskakajo havahtui tuijotuksistaan ja kääntyi hieman nolostuneena tyttärensä puoleen.
”Mitä, rakas tyttäreni?” Lieskakajo kysyi hiljaisella äänellä ja sivusilmällä katsoi mustavalkeaa kollia. Kujepentu tapitti Lieskakajoa, kunnes avasi taas suunsa:
”Tai unohda, ei se ollut mitään tärkeää”, naaras naukaisi ja kohautti olkiaan. Pennusta asti hän oli vaistonnut miten hänen isänsä käytös muuttui parantajaoppilaan tullessa samaan tilaan. Eivätkö he pitäneet toisistaan? Toisaalta, Kujepennusta tuntui, että Lieskakajo katsoi kollia samalla tavalla miten katsoi myös Nokkospilveä. Ajatuskin siitä, että Lieskajo haluaisi olla jonkun toisen kanssa sai pennun karvat pystyyn. Hän nappasi kivensä takaisin veljeltään ja meni istumaan tiukasti Leimusilmän, ja Lieskakajon väliin.
”Minä istun nyt tässä!” nuori naaras ilmoitti kuuluvasti ja näytti Leimusilmälle kieltä. Hän oli varma, että mikään ei erottaisi hänen vanhempiaan. Kujepentu ei uskonut pahuuteen tai siihen, että asiat eivät menisi hyvin. Naaras valpastui, kun Mesitähti loikkasi Litteäkivelle ja rykäisi muutaman kerran. Kollikissa kutsui Eloklaanin jäsenet klaanikokoukseen ja pentu valpastui. Hän tunsi vielä emonsa Nokkospilven lempeät sukaisut turkissaan, mutta pentukissa kiemurteli emonsa otteesta irti ja kiiruhti kivensä kanssa Litteäkivelle. Hän pujotteli kissajoukon lävitse ja katsoi kaikkia häntä ympäröiviä kissoja iloinen hymy huulillaan. Hän loikkasi Litteäkivelle ja laski kiven jalkoihinsa. Hän hymyili Mesitähdelle, joka vastasi tulevalle oppilaalle iloisella hymyllä.
”Pyydän, hiljaisuutta. Kiitos. Olemme kokoontuneet tänään nimittämään Kujepennun ja Lehmuspennun oppilaiksi. Kujepentu on saavuttanut kuuden kuun iän, ja hän on valmis soturioppilaan koulutukseen. Tästä päivästä aina siihen päivään, jona hän on ansainnut soturinimensä, kutsuttakoon tätä oppilasta Kujetassuksi. Sinun mestarisi tulee olemaan Mehiläislento. Toivon, että Mehiläislento siirtää kaiken tiedon sinulle”, Mesitähti naukui juhlallisesti ja kääntyi sitten Mehiläislennon puoleen. Kollipäällikön seuraavat höpinät menivät täpinöissään olevalta naaraalta aivan ohitse, kun hän hyppi tasajalkaa ja yritti nähdä Mehiläislennon. Pian valkea, ruostetäplillä varustettu kolli asteli kissajoukosta hymy huulilla lähemmäksi ja Kujetassuksi nimitetty naaras oli ryntäämässä mestarinsa luokse, mutta Mehiläislento antoi hännällään merkin odottaa. Kujetassu nyökkäsi toiselle, vaikka hänen tassujaan syyhytti päästä tutustumaan uuteen mestariinsa. Pian Lehmuspentukin oli nimitetty Lehmustassuksi. Niin naaras ainakin päätteli, sillä yhtäkkiä aukiolla raikuivat hurraahuudot ja hän nappasi kivensä, jotta voisi kiiruhtaa Mehiläislennon luokse. Kujetassu hymyili mestarilleen ja he koskettivat toisiaan nenillään. Lieskakajo ja Nokkospilvi tulivat tervehtimään pentujaan.
”Onneksi olkoon! Olette nyt isoja kissoja, vaikka minulle tulette olemaan ikuisesti isin pikkupalleroita”, Lieskakajo vitsaili ja suki Kujetassun turkkia. Naaras kiemurteli ja kikatti.
”Isi, älä! Mehiläislento on tuossa, hän on mestarini”, naaras kiljaisi ja peruutti isänsä leikillisestä hyökkäyksestä.
”Mitä? Meinaatko, että olet liian vanha…. leikkitaisteluun!” Lieskakajo naukaisi ja loikkasi tyttärensä päälle. Kaksikko kiemurteli aukiolla yhtenä karvapallona, kunnes oppilas pääsi pujahtamaan kollin alta pois. Hän ravisteli nopeasti turkkiaan ja hätääntyneenä katseli ympärilleen. Hänen kivensä! Mihin se oli kadonnut?
”Näkikö kukaan onnenkiveäni?” Kujetassu naukui lähellään oleville kissoille eikä edes noteerannut sitä, että hänen veljensä oli häipynyt mestarinsa Aurinkoroihun kanssa. Nokkospilvi ojensi hätääntyneelle naaraalle kivensä ja Kujetassu saattoi taas rauhoittua.
”Nolasit minut mestarini edessä!” Kujetassu tuhahti isälleen, mutta loi toiseen kuitenkin lopulta hyväntuulisen hymyn kertoakseen, ettei ollut oikeasti vihainen.
”Meidän pitäisi tästä varmaan mennä, tulehan Kujetassu!” Mehiläislento naukaisi reippaasti ja lähti hännällään ohjaamaan naaraskissaa pois väkijoukon siimeksestä. Kujetassu puristi kiveään tiukasti suussaan, hän halusi viedä sen jonnekin turvaan.
”Ajattelin, että sinä voisit käydä ensimmäiseksi tekemässä itsellesi pedin oppilaiden pesään. Sen jälkeen me voisimme lähteä kiertämään rajat ja kertaisin sinulle soturilakia. Miltä kuulostaisi?” Mehiläislento ehdotti rennosti ja väläytti ystävällisen hymyn naaraalle.
”Se sopii kyllä, haluan viedä tämän turvaan. Se voisi mennä hukkaan harjoituksissa”, Kujetassu selitti kollikissalle ja katsahti oppilaiden pesälle. Hän huomasi Malvatassun pujahtavan turkki pöllyssä pesään ja nielaisi. Hänellä ei ollut varsinaisesti kovin lämpimät muistot Malvatassusta tuon ollessa -pentu, mutta arveli myös naaraan ansaitsevan toisen mahdollisuuden. Kaikki ansaitsisivat ainakin sata mahdollisuutta olla parempi kissa! Kujetassu ei uskonut, että kukaan voisi lopulta olla mitenkään paha kissa. Ei edes kuolonklaanilainen, vaikka ne hänestä pelottavilta kuulostivatkin.
”Malvatassu voi näyttää sinulle mistä pesätarvikkeet löytyvät. Tulen hakemaan sinut oppilaiden pesältä, kun lähdemme. Nähdään pian, Kujetassu!” Mehiläislento nyökkäsi ja pukkasi oppilastaan kohti oppilaiden pesää. Kujetassu huikkasi mestarilleen hyvästit ja lähti sitten kipittämään kohti oppilaiden pesää. Se oli hänestä kovin jännittävää, hän ei malttanut odottaa ensimmäisiä harjoituksiaan. Kujetassu puikahti pesään.
”Mikä täällä haisee? Aivan kuin… pentutarha”, Malvatassu kommentoi kovaan ääneen, tarkoittaen sanansa kiveä kantavalle Kujetassulle. Naaras räpäytti silmiään hämmentyneenä ja laski kivensä varovaisesti maahan. Hän taputti sitä tassullaan ja nuuhkaisi sitten varovaisesti turkkiaan. Hänestä se ei haissut mitenkään erikoiselle, mutta oliko se sitten erilainen, kuin vanhemmalla oppilaalla? Hän nappasi kivensä, ja sanaakaan sanomatta naaras tassutti pesätoverinsa luokse ja nuuhkaisi toisen turkkia. Kilpikonnakuvioinen kissa ei kuitenkaan varsinaisesti arvostanut vastanimitetyn kissan elettä.
”Pidä kuonosi erossa turkistani”, Malvatassu tuhahti nuoremmalle kissalle, joka kallisti päätään. Kujetassu päätti sivuuttaa toisen sanansa, sillä hän ei ollut aivan varma mitä Malvatassu oli tarkoittanut ja oliko hän tarkoittanut ne kehuiksi.
”Oliko sinulla hyvät harjoitukset? Turkkisi on ainakin hieman märkä, josta voin päätellä, että olet ollut kosketuksissa lumen kanssa”, Kujetassu kysyi toiselta viattomasti ja istahti naaraan vierelle. Malvatassu pyöräytti Kujetassulle silmiään ja sukaisi sitten rintaturkkiaan.
”Terävä huomio, älykkö”, oppilas vastasi ja kohotti kulmiaan kysyvänä.
”Aivan, niin! Mehiläislento sanoi, että voisit ehkä auttaa minua petini teossa. Mistä löydän sammalia ja miten se tehdään? Sinulla ainakin on hieno peti”, Kujetassu kehui ja hymyili sitten lämpimintä, aidointa hymyään mitä hän vain osasi. Hän todella toivoi, että voisi saada Malvatassulta apua!
”Ja olemmehan me nyt pesätovereita, eikö meidän kuulu auttaa toisiamme? Minä ainakin lupaan auttaa sinua tulevaisuudessa missä sinä ikinä apua tarvitsetkaan. Ja olemmehan me kuitenkin sukua! Sinun isäsi on minun emoni isä, ukkini”, raidallinen kissa nyökkäsi ja katsoi toista toiveikkaana. Ehkä heistä voisi tulla hyviäkin ystäviä? Niin Kujetassu ainakin toivoi! Voisiko ystäviä muka olla liikaa? Hah, ei takuulla voisi! Kujetassun odotellessa Malvatassun vastausta, päätyi hän taas mielikuviinsa. Hän siveli tassullaan kiveään ja saattoi tuntea Lampipennun läsnäolon. Hän oli varma, että naaras oli nyt myös oppilas ja pian he harjoittelisivat yhdessä. Lampipentu oli ollut hänelle tärkeä kissa eikä tärkeät kissat poistuisi kissojen elämistä ikinä, eihän? Kujetassu ei halunnut, että se olisi totta. Hän ei voisi uskoa sitä ja hänen kuvitelmissaan Lampipentu oli erittäin elävä. Ehkä eri tavalla kuin hän tai Lehmustassu, mutta kuitenkin elävä. Muut kissat uskoivat kuolemaan, mutta Kujetassu ei. Naaras painoi tassullaan kiveä yhtä kovemmin, sillä tiesi, ettei se menisi rikki. Lampipentu oli yhtä vahva, kuin kivi ja kalliot. Kujetassukin oli. Kukaan ei nujertaisi häntä ikinä, ei kukaan. Kujetassu oli päättänyt olla vahva ja positiivinen. Se oli päätös, kuten myös surullisena olo tai negatiivisten tunteiden tunteminen. Kujetassu tunsi vain iloa, ei mitään muuta. Hän ei kestänyt, kun muut kissat itkivät. Se oli väärin, eikö?
”Haloo, kuunteletko sinä minua? Ei minulla ole koko päivää aikaa!” Malvatassu keskeytti hänet ja hitaasti Kujetassu taas palautui tähän keskusteluun.
”Öö, mitä sinä nyt taas sanoitkaan, heh?” Kujetassu naurahti ja vilkaisi kiveään, kuin tukea hakien. Hän yritti hakea ajatuksistaan Malvatassun sanoa, mutta hieman nolostuneena katsoi vanhempaa naarasta ja toivoi, että toinen olisi edelleen halukas auttamaan häntä.
//Malva?
