Kujekulta
Kirjoittaja: Aura
Istuin leiriaukion sateessa ajatuksissani. En tiennyt mitä minä voisin tehdä tai kuinka kauan valheeni menisivät isälleni läpi. En edes tiennyt menivätkö ne tälläkään hetkellä ja se sai minut hermostuneeksi. Lieskakajo ja Hiilihammas olivat yllättäneet minut ketunjätökset turkillani rajan tuntumasta. Kissan ei tarvinnut olla terävin oksa ymmärtääkseen, että minulla oli jotain salattavaa. Ja minullahan oli. Olin tavannut Noran. Tuon upean, ihastuttavan ja viehättävän naaraan kuka oli saanut minut aivan sekaisin kaikesta. Elämästä, hänestä, omista ajatuksistani. Kellahdin selälleni ja tuijotin päämäärättömästi taivaalle. Taivas oli yhtä harmaa, kuin minun tulevaisuus Eloklaanissa. En tiennyt mitä Mesitähti tekisi, jos hän saisi tietää. Tai Järviloiste? Olimme kollin kanssa melkein kumppaneita. Käyttäydyimme kuin kumppanit, mutta kumpikaan ei ollut pyytänyt toista kumppanikseen. Olin monta kertaa meinannut kysyä, mutta valheet kuumottelivat poskiani ja hyvä kun pystyin katsoa Järviloistetta silmiin. Kolli oli liian hyvä minulle. Järviloiste oli rehti, tasapainoinen ja vakaa, totta kai komea, luotettava ja erinomainen soturi. Olin varma, että Järviloisteesta tulisi hyvä varapäällikkö jonain päivänä. Minä taas olin holtiton, tunnevammainen ja valehtelin kollille päin naamaa, koska en vain voinut sanoa Järviloisteelle, että olin ihastunut yhteen todella kauniiseen erakkoon. Miten sellaisen voisi edes sanoa? Hei, olen muuten käytännössä pettänyt sinua ja koko Eloklaania! Huokaisin ja ummistin silmäni. Mietin kuinka helppoa olisi, jos voisin perua kaiken, mutta sitten taas.. Jos Tähtiklaani antaisi minulle siihen mahdollisuuden, minä en tiennyt tarttuisinko siihen. Olisi helppoa perua kaikki omat virheet, mutta sitten minä menettäisin sen kaiken ihanan. Kaikki ne kylmät väreet mitkä kulkivat nenästä hännänpäähän, kun Nora kaatoi minut maahan ja katsoi minua suoraan silmiin. Kaikki ne perhoset vatsani pohjassa mitä minä tunsin, kun hän kosketti korvanlehteeni ja kuiski kuinka kauniilta minä näytin. Vaihdoin asentoani ja huokaisin jälleen. Mutta sitten taas minun ei tarvitsisi kamppailla sen kanssa, että olin epäuskollinen hyvälle ystävälleni ja koko klaanille. Tai minun ei tarvitsisi valita. Pääkoppani täyttyi entistä vaikeimmista ajatuksista. Minä en edes tiennyt oliko minulla mistä valita. Pelkäsin, että minun ja Noran tapaamiset olivat naaraalle vain hauskanpitoa. Tiesin, että Nora ei ollut sitoutuvaa sorttia. Toisellahan saattoi olla muitakin Kujekultia kenen kanssa nukkua ja flirttailla. Minä en rehellisesti tiennyt kestäisinkö, jos olisin vain tapa pitää hauskaa. Vaikka olinkin petturi, haaveilin siltikin rakkaudesta ja siitä omasta kumppanista. Yhtäkkiä minulle tuli sellainen tunne, että joku tai jokin tuijotti minua. Räväytin silmäni auki ja ensimmäinen asia mitä näin, oli Hilehuurteen leikkimielinen virne. Säpsähdin, mistä ihmeestä kolli oli tuohon ilmestynyt?
“Tuijotin sinua tässä ainakin ikuisuuden! Miksi ihmeessä sinä makaat keskellä aukiota?” Hilehuurre ihmetteli ja kömmin ylös. Sade oli kastellut huomaamatta turkkini ihan läpimäräksi. Mutta katsoessani Hilehuurretta tajusin kuinka paljon minä olinkaan kaivannut ystävääni! Emme olleet hetkeen viettäneet kunnolla aikaa yhdessä ja yhtäkkiä hirveä ikävä iski vasten kasvojani. Ironista, sillä kolli oli juuri nyt vieressäni.
“Voi Hilehuurre, minulla on ollut niin ikävä sinua! Ja äh, unohda, Ihan tyhmä juttu. Pliis, piristä minua. Tehdään jotain kivaa, jotain ihan älytöntä. Jotain mihin vain me kaksi pystytään”, virnistin ja iskin Hilehuurteelle silmää. Me kaksi olimme sellainen kaksikko, että saatoimme keksiä jotain mitä kukaan muu ei ollut koskaan keksinyt. Ja juuri nyt olin valmis jekkuilemaan Hilehuurteen kanssa pyörremyrskyn kanssa. Tai tekemään ihan mitä tahansa, kunhan minun ei tarvitsisi miettiä omia suhdesotkujani. Ihan mitä tahansa, kunhan minä ja Hilehuurre tekisimme jotain hauskaa yhdessä.
//Hile? B)
