Ropinaroihu
Kirjoittaja: Koivu
Havahduin jostakin unta muistuttavasta tilasta, kun raju yskänpuuska taas ravisteli kehoani. Se tuntui tulevan jostain syvältä keuhkoista, jos minulla nyt sellaisia enää ylipäätään olikaan jäljellä.
Ajantajuni oli aikalailla menetetty tapaus tällä hetkellä. En tiennyt montako päivää olin lojunut tällä hiestä kastuneella nihkeällä sairasvuoteellani, mutta olisin voinut vannoa että olin ollut täällä ainakin neljäsosakuun. No, useita päiviä nyt joka tapauksessa.
En ollut nähnyt Kastesulkaa ikuisuuteen, enkä toki vanhempianikaan sen koommin. Minulla oli kamala ikävä sisartani, ja joka yö kuumeisena toivoin vain, että olisin tuntenut Kastesulan käpertyvän viereeni. Meidät viheryskään sairastuneet oli kuitenkin eristetty aivan täysin tänne sairasaukiolle. Tietysti olin helpottunut, ettei sisareni ollut saanut tätä kirottua tautia. Ja jos totta puhuttiin, ajattelin jollain sairaalla tavalla, että ehkä minä olin ansainnut tämän. Olin toisinaan siitä vakuuttunut.
Tuosta mielenpinttymästä huolimatta tämä fyysinen kärsimys, jonka kova kuume, polttelu keuhkoissani ja kipeät rakkulat suussani aiheuttivat, oli minulle lopulta vain pieni asia. Sillä kärsin huomattavasti enemmän siitä, ettei minulla ollut minkäänlaista autonomiaa itsestäni; jouduin vain makaamaan paikallani voimattomana päivä toisensa jälkeen. Aloin jo ajatella, että kuolema olisi varsin mukava vaihtoehto tässä kohtaa.
Rationaalisesti tiesin kuitenkin, että tämä tauti hellittäisi kyllä lopulta. Nyt minun täytyi vain tyytyä kuumehouruissani valittamaan muille sairasaukiolla lojuville, puolikuolleen näköisille karvamytyille, jotka tuhisivat vieressäni, ja joista joku aina välillä tokaisi vastaukseksi, että jos en pian pistäisi kuonoani umpeen saisin maistaa kuolonmarjoja seuraavalla ateriallani. Oikeastaan nyt kun mietin vaihteeksi taas hieman selkeämmin, niin taisin itse sanoa noin jollekin. Tai sitten kuvittelin koko tilanteen. Väliäkö tuolla.
Pyörittelin päässäni sellaista skenaariota, jossa olisin välttynyt sairastumiselta. Jos olisin erakko, en koskaan saisi tällaisia tartuntoja keltään. Huokaisin. Toivoin, että olisin vain lähtenyt retkelle jonnekin kauas tätä kaikkea karkuun. Minne? En tiedä. Mutta silmät kiinni näin itseni keskellä suurta kukkulaa, katselemassa loputtomia uusia maisemia. Hetkessä tämä mielikuva liukui kuin uneksi. Ja sitten se kaikki oli totta, ihan tuosta vain.
Juoksin alas kukkulalta, joka oli paljon paljon suurempi kuin Eloklaanin nummilla olevat kummut. Alamäki ei tuntunut loppuvan koskaan. Laitoin jalkaa toisen eteen ja tunsin vauhtini kiihtyvän joka loikalla. Äkkiä eteeni ilmestyi kivi aivan tyhjästä. Onneksi minulla on nopea reagointikyky, sillä ehdin ponnistaa sen yli täydellisellä ajoituksella. Silloin tapahtui jotain todella odottamatonta. Minä juoksin, mutta polkuanturani eivät enää takoneet maata. Juoksin ilmassa. Lensin!
En ollut koskaan ollut näin vapautunut. Valtava ilo ja jännitys täytti sydämeni. Juoksin yli puiden latvojen, yli suurten kivisten mäkien, joiden uskoin olevan vuoria. En ollut nimittäin nähnyt koskaan vuoristoa. Katsoin ylös siniselle taivaalle. Huomasin lähestyväni aurinkoa. Loikin lähemmäs tuota hohtavaa keltaista taivaankappaletta, kunnes laskeuduin sen päälle. Polkuanturani hehkuivat lämpöä, jollaista en ollut koskaan ennen tuntenut. Auringon säteet olivat sokaista minut, mutta jollain ilveellä onnistuin kurkistamaan alas valtavan hohtavan pallon päältä.
Vau.
Näin koko maailman avautuvan edessäni. Se oli kirjaimellisesti loputon. Ja se odotti minua.
Uusi yskäkohtaus sai minut räväyttämään silmäni auki. Uni oli poissa. Oloni oli entistäkin kurjempi.
Silloin minä tein päätöksen. Minun oli saatava vastauksia. Ja kun vain parantuisin tästä kirostusta viheryskästä, lähtisin etsimään vastauksia.
