Kehräpentu
Kirjoittaja: Ninjanen
Istuin emon kyljessä kiinni. En ollut saanut koko yönä ollenkaan unta, ja minulla oli surkea olo. Hengitys ei tuntunut kulkevan ja yskä ravisteli kehoani jatkuvasti. Pisaroita ällöttävää, vihreää limaa tipahteli maahan, jota täplittivät pienet lumikasat. Olimme eilen vihdoinkin leikkineet emon kanssa sitä leikkiä jonka olin keksinyt jo kauan aikaa sitten. Mutta olin saanut yskäkohtauksen jo silloin ja emokin ja niin emo oli käskenyt meidät molemmat pentutarhaan levolle.
Kehoni kouristui taas yskänpuuskassa, ja lima lenähti vähän kauemmaksi. Koko pieni kehoni tärisi, ja tuntui siltä kuin tämä yskä voisi murskata luuni.
“Kehräpentu?” emon käheä, hieman hätääntynyt ääni kuului vierestäni. Käännyin katsomaan tätä. Luomeni tuntuivat todella raskailta, kuin joku olisi painanut niitä kiinni. Emon silmissä välkähti, ja hän nousi nopeasti ylös.
“Kaikki”, lauseeni keskeytyi taas yhteen ravistelevaan yskänpuuskaan, “hyvin.”
Emo niiskautti nenäänsä ja yski hänkin.
“Ei ole. Tule, nyt mennään parantajanpesälle”, emo sanoi äänessään hätäännys, jota yritti peitellä, luultavasti jotta en huolestuisi, ja nousin jalat täristen, mutta kaaduin maahan. Naaras nosti minut niskovilloistani ylös ja kantoi minut parantajanpesälle, itsekkin hieman huojuen. Olin aika varma, että emokin oli kipeä. Ja olin huolissani. Jos emon tila huonontuisi tuosta, hän voisi tulla tosi pahasti kipeäksi. Ja jos minun tilani pahentuisi, olisin kuollut. Emo laski minut sammalpedille. Taas täällä. Mieleeni tulvi muistoja ensimmäisestä päivästäni Eloklaanissa, ensimmäiset muistoni jotka muistan.
“Leimusilmä, Kehräpentu – hän”, emo sanoi ja yski. Yskänpuuska ravisteli jälleen myös minun kehoani, ja oli pakko käydä makuulleni. Käperryin kerälle, ja kuulin kuinka Leimusilmä huokaisi huolissaan.
“Hänellä on viheryskä”, kolli sanoi ja emo kiepsautti häntänsä tiukemmin ympärilleni, kuin olisi voinut suojella minua taudilta sillä tavalla.
“Hänen on jäätävä tänne”, parantaja naukui pahoittelevasti. Eikö emo jäisikään tänne kanssani? Yritin sanoa jotain, mutta voimani eivät riittäneet edes silmieni aukaisemiseen saatika sitten puhumiseen.
————————————
Hätkähdin hereille. Ympärilläni oli paljon kissojen hahmoja, mutta olin selvästikin elossa, sillä tunnistin edelleen parantajanpesän hämärät, pehmeät muodot. Mutta emoa ei näkynyt ja hänen hajunsa oli jo melkein hälvennyt. Se oli kummallista, sillä olihan hänkin sairas. Varmaan. En kuitenkaan jaksanut miettiä sen enenpää, olin liian heikko. Mutta vain mietin, että mitä jos tämä tulisi kohtalokseni, entä jos kuolisin tähän? Pelko puristi minua taudin kanssa. En tahtonut jättää emoa yksin. Tahdoin tulla soturiksi, josta Eloklaani voisi olla ylpeä! Josta emo voisi olla ylpeä.
