Kiurutassu
Kirjoittaja: Yuzu
Kiurutassu nuoli turkkiaan pontevin kielenvedoin. Vaikka hänen pohjattomalla rohkeudellaan ja uskaliaisuudellaan ei ollut rajoja, pian edessä oleva tilaisuus sai hänen sydämensä tykyttämään villisti ja käpälät hikoamaan. Hän oli ollut koulutuksessa jo määräajan, ja hänen arviointinsa olivat sujuneet Lieskakajon mielestä mainiosti. Kiurutassu oli napannut rastaan ja kaksi hiirtä, käyttäen apunaan mestarinsa opettamia saalistustekniikoita. Eniten Kiurutassua kuitenkin ilahdutti se, että hän saisi soturinimensä yhdessä veljensä Tupsutassun kanssa. Veli oli ainoa sukulainen, ketä hänellä oli enää elossa. Kiurutassu ei oikeastaan edes muistanut vanhemmistaan muuta kuin emon lämpimän ja maitoisan tuoksun, ennen kuin tämä oli nukkunut pois ikiajoiksi eikä koskaan pääsisi näkemään pentujensa soturinimityksiä. Hän nosti päätään ja tuijotteli hämärtyvää iltataivasta, lempeän hiirenkorvan tuulen aaltoillessa hänen ympärillään.
‘Oletko sinä siellä odottamassa meitä?’ Kiurutassu yritti paikantaa emonsa tähdistä, nähdä tämän kirkkaat silmät vielä kerran. Mutta vaikka uskossa oleminen teki hänen olonsa turvalliseksi, hän tiesi ettei näkisi emoaan välttämättä enää koskaan. Hänellä oli kuitenkin kaikki, mitä hän voisi ikinä elämässään tarvita. Hänellä oli Eloklaani, Lieskakajo, Tupsutassu, kaikki muut pesätoverit sekä muita itselleen tärkeitä kissoja. Myös Kehräpentu – nyt jo Kehrätassu – oli muuttanut oppilaiden pesään. Kiurutassusta tuntui ikävältä, ettei hän pystyisi enää käymään yhteisissä harjoituksissa ystävänsä kanssa. Kehrätassusta oli tullut kuitenkin vahva ja innokas oppilas, eikä viheryskän jättämistä jäljistä ollut enää merkkiäkään.
Enempää miettimättä Kiurutassu tassutti oppilaiden pesään viimeisille unilleen soturioppilaana. Tupsutassu oli jo siellä. Kiurutassu tervehti veljeään nuolaisulla korvien väliin ja käpertyessään nukkumaan hän laski tuuhean häntänsä pentuetoverinsa selän suojaksi.
“Herätys, unikeko!” Vaimea huuto havahdutti Kiurutassun unesta. Hän kohotti päätään uneliaasti ja säikähti tajutessaan olevansa yksin pesässä. Kaikki muut olivat jo hereillä.
“Hyvä Tähtiklaani! Me myöhästymme kohta soturinimityksistä!” Tupsutassu kiusoitteli häntä. Kiurutassu ponnahti pystyyn ja pinkaisi aukiolle ehtiäkseen ajoissa. Klaani oli alkanut kokoontua jo yhdeksi suureksi rykelmäksi Litteäkiven ympärille. Jännitys rätisi kuin salamat klaanin keskuudessa. Kiurutassun mestari Lieskakajo seisoi levottomana Litteäkiven juurella vilkuillen välillä ylös Korppitähteen. Kehrätassu ja Sielutassu tuijottivat Kiurutassua silmät ilosta säihkyen. Levoton supina vaimeni, kun Korppitähti käski klaanin koolle.
“Tämä on taas yksi ilonaihe klaanimme elämässä – nimittäin uusien soturien nimittäminen. Kaksi Eloklaanin oppilasta on suorittanut soturikoulutuksensa loppuun.” Päällikkö nyökkäsi kehotukseksi astua eteenpäin.
“Lieskakajo, onko oppilaasi Kiurutassu valmis täydeksi soturiksi?”
Kiurutassu pidätti hengitystä. Mitä Lieskakajo vastaisi?
Lieskakajo nyökkäsi jäykästi. “On, Korppitähti.”
Kiurutassu uskalsi taas hengittää.
Seuraavaksi oli Tupsutassun vuoro. Hänkin sai mestariltaan hyväksynnän – ja aavistuksen enemmän ylistystä.
“Kiurutassu! Tähtiklaani kunnioittaa rohkeuttasi ja intomielisyyttäsi, ja täten tunnemme sinut nimellä Kiurusulka.”
“Kiurusulka! Kiurusulka!” Innokas ulvonta kaikui ympäri leiriä. Kiurusulka kehräsi mielissään ja kosketti Korppitähden kanssa kuonoja.
Tupsutassu sai nimekseen Tupsuturkki, joka sopi Kiurusulan mielestä hänen veljelleen mainiosti.
“Tupsuturkki!” Hän ulvoi veljensä nimeä kaikista koviten. Kiurusulka ei malttanut odottaa, millaisia seikkailuja ja kokemuksia hänelle tulisi soturina vastaan!
