Taivaslaulu
Kirjoittaja: Lonely Warrior
Lähdön päivä oli viimein koittanut. Hetki muistutti minua kaukaisesta tapahtumasta, siitä kun olin jättänyt Kuolonklaanin taakse aikoinani. Ilmassa oli havaittavissa se sama haikeus ja sen takaa pilkistävä odotus siitä, että pian olisimme vapaita. Ehkä se kaikki oli vain päässäni, mutta tuntui siltä, kuin maailman värit olisivat tänään olleet haaleammat ja pilvet synkempiä, enteillen symbolista kaatosadetta. Kun se huuhtoisi kaiken perässämme, jättäisimme klaanielämän taaksemme lopullisesti.
Kaikista vaikeinta lähdössä oli minulle tärkeiden kissojen hyvästely. Olin aina luullut, ettei minun tarvitsisi enää koskaan jättää isääni tai ystäviäni taakse. Nyt sen aika oli kuitenkin taas koittanut ja sydämeni tuntui raskaammalta kuin yleensä. Mieleeni piirtyi kuva aukiolla istuvasta tummanruskeasta naaraasta viimeisenä näkynäni Kuolonklaanin leirin taakse jättäessäni. Emme olleet tavanneet Pikkukaaoksen kanssa kertaakaan Eloklaanissa oloaikanani. Se teki minut surulliseksi ja sai miettimään, oliko hänellä kaikki hyvin. Välillä kohdistin katseeni taivaalle ja pyysin tähtiklaania pitämään hänestä hyvää huolta. Ehkä me vielä joskus kohtaisimme. Minut valtasi syvä suru siitä, että todennäköisesti tänään taakse jättämäni kissat kokisivat samankaltaisen kohtalon elämässäni; he siirtyisivät läheisestä perheestäni kaukaisiksi muistoiksi. Lämpimiksi ajatuksiksi mielessäni, ja menettäisivät fyysisen muotonsa kokonaan. Tänään saattaisi olla viimeinen kerta kun koskaan enää puhuisin heille.
Silloin juuri suuri vesipisara putosi päälaelleni vettä nuokkuvista pilvistä. Vesi oli lämmintä, kuten viherlehtinä yleensä, eikä sade haittaisi matkaamme. Aurinko kuitenkin lopulta kuivaisi meidät kullankeltaisilla säteillään. Pian maahan läsähti toinen, kolmas ja neljäs vesipisara tempo jokaisen pisaran maahan osuessa kasvaen. Pian sade oli vallannut koko ilmatilan antaen korvilleni tilaisuuden kuunnella ainoastaan sen syvää kohinaa. Se muistutti minua Kuolonklaanin vesiputouksesta.
Olin niin uppoutunut ajatuksiini, että tuskin huomasin vierelleni asettuvaa kissaa, ennen kuin hän oli vain muutaman viiksenmitan päässä.
“Hei Lumihiutale”, tervehdin siniharmaata naarasta, jonka turkki oli liimautunut kiinni hänen hoikkaan hahmoonsa.
“Hei Taivaslaulu”, hän vastasi tiettyä tulevaisuuden huomioivaa haikeutta äänessään. Hänen kasvoillaan oli kuitenkin se sama ystävällinen hymy, joka oli kiinnittänyt huomioni jo ennen, kuin meistä oli tullut ystäviä.
Sitten olimme vain hiljaa, koska kumpikaan ei tiennyt mitkä sanat olisivat tarpeeksi arvokkaita ansaitakseen paikan todennäköisesti viimeisessä keskustelussamme. Kuuntelimme vesipisaroiden lotinaa ja katselimme, kuinka ne kerääntyivät hiljalleen vesilammikoiksi maahan. Lopulta kuitenkin käännyin Lumihiutaleen puoleen.
“Minä en haluaisi jättää sinua. Minusta tuntuu pahalta vain lähteä ja jättää kaikki taakse. Olenko minä hirveän itsekäs?” ääneni oli hiljainen. Lumihiutale räpäytti silmiään rauhallisesti ja nosti kasvoilleen rohkaisevan hymyn:
“Taivaslaulu, ei sinun tarvitse tuntea huonoa omaatuntoa omien unelmiesi seuraamisesta. Äläkä edes kuvittele olevasi itsekäs. Sinä olet yksi epäitsekkäimmistä kissoista, jonka tunnen ja me asumme sentään Eloklaanissa. Mielestäni sinä olet rohkea, kun uskallat tehdä näinkin suuren muutoksen, etkä vain tyytyä johonkin, mikä ei tee sinua onnelliseksi.”
Hymähdin varovasti. Lumihiutale oli osannut sanoa juuri oikeat sanat mielessäni laukkaavien itsesyytösten hiljentämiseksi – tai vähintään taka-alalle työntämiseksi.
“Kiitos. Olet korvaamaton ystävä.”
“Sinä myös. Sen takia, en voisi olla iloisempi siitä, että sinä saat pian olla onnellinen ja elää haluamaasi elämää. Ethän kuitenkaan unohda minua kaiken onnesi keskellä?” Vaikka Lumihiutaleen äänensävy oli leikkisä, huomasin hänen silmissään aitoa huolta.
“Lumihiutale, en voisi unohtaa sinua koskaan! Älä ole hölmö”, muistutin lämpimästi. Naaraan kasvoilla kävi huojennus, jonka jälkeen hänen kasvonsa vaihtuivat takaisin hymyyn.
Sadepilvien takana aurinko oli noussut lähelle huippuaan ja lähtömme hetki lähestyi. Yhdessä silmänräpäyksessä ehdin käydä läpi laajan tunnekirjon, sillä en tiennyt mitä tuntea. Suru, into ja epäusko olivat tällä hetkellä kuitenkin vahvasti läsnä.
Katselin isäni haaleita silmiä ja mietin kaikkea yhdessä kokemaamme. Olinko tosiaan valmis jättämään hänet taakseni? Isä taisi huomata kasvoilleni nousseen epävarmuuden ja haikeuden, sillä hän sanoi:
“Minä olen ylpeä sinusta.” Sanat melkein saivat minut kyyneliin, mutta sain juuri ja juuri itseni pidettyä kasassa. Upotin kasvoni isän hopeanvalkoiseen turkkiin ja hetken päästä nostin katseeni takaisin hänen kasvoihinsa.
“Välitän sinusta niin kovasti”, sanoin lähes itkun partaalla.
“Taivaslaulu, minä välitän sinusta myös. Kaikki on hyvin, älä huolehdi minusta. Sinun ei tarvitse itkeä” Isän äänessä oli uudenlainen lämpö, sellainen, jota en ollut kuullut usein. Hopeaputouksella oli tapana pitää tunteensa sisäpuolella. Jokin hänen sanoissaan sai minut takaisin maan pinnalle, rohkaistumaan. Tiesin, ettei minun tarvitsisi huolehtia jos isä sanoi niin. Olin aina pitänyt vanhempiani kaikkitietävässä roolissa mielessäni, mutta silti takaraivossani koputteli epäilys siitä, yrittikö isä vain lohduttaa minua.
Huomasin sivusilmällä kuinka suuri paksuturkkinen Merkurius asteli luoksemme Deimoksen ja Kharonin kanssa. Poikamme olivat kasvaneet niin hurjasti viime aikoina ja tuntui, että aika meni pelottavan nopeasti. Vastahan he olivat olleet vastasyntyneitä pentuja.
“Oletko valmis?” Merkurius kysyi saapuessaan luokseni. Vedin henkeä ja nyökkäsin.
“Olen valmis.” Ja ne jäivät viimeisiksi sanoikseni Eloklaanissa.
//Merkurius tai Kharon?
707 sanaa
