Mesitähti
Kirjoittaja: Elandra
Matka Kuolonklaanin leiriin oli tuntunut ikuisuudelta. Normaalisti meidän olisi pitänyt jäädä odottamaan rajalle Kuolonklaanin partion saapumista ennen heidän reviirilleen astumista, mutta tilanne oli nyt kaikkea muuta kuin normaali. Kuolonklaanilaiset olivat miltei tappaneet yhden eloklaanilaisen meidän reviirillämme, ja minä vaadin selityksen. Vilkaisin välillä Minttuliekkiä. En osannut sanoa, mitä punaruskea soturi ajatteli. Hän piti katseensa tiukasti edessäpäin ja ilmeensä vakavana. Auringonlaskun punertavassa valossa Minttuliekin turkki sai entistä punertavamman sävyn. Se näytti hienolta, miltei tulelta.
Viimein saavutimme leirin. Sen toista puolta suojaavat piikkihernemuurit kohosivat korkeuksiin edessämme. Astuin varapäällikköni edellä piikkihernetunneliin. Olin kiitollinen siitä, että Minttuliekki oli lähtenyt mukaani. Emme tienneet, mikä meitä odotti. Jos asiat olivat menneet huonosti, Punatähti olisi kuollut, ja Henkäysvarjo olisi nyt päällikkö. Se tarkoittaisi sitä, että me emme olisi turvassa täällä.
”Mitä eloklaanilaiset tekevät Kuolonklaanin leirissä?” vartiossa istuva tummanruskea naaraskissa sihahti. Kohtasin hänen ruskean katseensa rauhallisena, jotta naaras ei vahingossakaan käsittäisi asiaa niin, että olimme tulossa aiheuttamaan enempää taistelua.
”Tulimme selvittämään eilisiä tapahtumia Punatähden kanssa. Onko hän tavoiteltavissa?” kysyin ja samalla katseeni irtaantui soturista ja kiersi leirin pääaukion halki. Tajusin, että ilmeisesti leirissä oli menossa jokin kokous. Kissat olivat kerääntyneet pääaukion keskustaan, jossa oli kaksi kissaa selkeästi erillään muista.
Toinen kissoista oli Punatähti, joka katsoi meidän suuntaamme, muttei lainkaan yllättyneenä. Päällikön ilme oli rauhallinen ja miltei jopa lämmin, kun hänen vihreä katseensa pysähtyi Minttuliekkiin. Huomasin myös Minttuliekin kasvoilla lievää huojennusta. Punatähden jalkojen juuressa makasi kastanjanruskea kollikissa. Kissan silmät olivat ummessa, ja sen kasvoilla ja muualla kehossa oli tuoreen oloisia haavoja, joita oli paikattu erilaisilla yrteillä.
Kuolonklaanilaiset olivat siirtäneet katseensa leirin keskustasta meihin. Punatähti asteli rennoin askelin luoksemme, kun kuolonklaanilaiset antoivat kunnioittavasti tälle tilaa.
”Tulitte juuri sopivasti paikalle seuraamaan teloitusta”, Punatähden ääni oli matala, ja päällikkö vilkaisi leirin keskustassa kyyhöttävää, haavoittunutta soturia. Kohotin yllättyneenä kulmiani. Olisin voinut vaikka vannoa, että tuo soturi oli kuolonklaanilainen. Olin nähnyt hänet usein partioissa ja kokoontumisessakin. Mitä ihmettä Kuolonklaanissa oli meneillään?
”Te-teloitustako?” kysyin peittelemättä yllättyneisyyttäni. Kuolonklaanin päällikkö nyökkäsi rauhallisena.
”Niin. Kai tekin tahdotte, että paholainen saa rangaistuksensa. Hän hyökkäsi ilman mitään pätevää syytä teidän oppilaanne kimppuun. Kuinka hän voi?” Punatähti kysyi. Minua kauhistutti se, miten kolli puhui klaanitoverinsa tappamisesta. Hänen ilmeensä oli rauhallinen, ja kolli vaikutti olevan tyytyväinen ratkaisuun. Kukaan kuolonklaanilaisistakaan ei vaikuttanut päältä päin olevan pettynyt siihen, että Punatähti oli päättänyt telottaa tämän soturin. Tällaisiako kuolonklaanilaiset oikeasti siis olivat?
”Ruskatassu on elossa, ja mahdollisuudet selvitä kasvavat koko ajan”, sopersin. Punatähti nyökkäsi tyytyväisenä, ja kääntyi lähteäkseen. Kolli viittoi meidät hännän heilautuksella peräänsä. Vilkaisin Minttuliekkiä kysyvästi. Naaras nyökkäsi kehottaen minua seuraamaan isäänsä.
Astelin kuolonklaanilaisten välistä Punatähden perässä leirin keskustaan. Jokainen takuulla näki, miten jännittynyt minä olin.
”Kuulitko Karhumyrsky? Sinä epäonnistuit. Ruskatassu elää”, Punatähti sihahti kastanjanruskean kollin korvaan. Vaiti olevan soturin kasvoille piirtyi raivostunut ilme. Kissa käännähti Punatähteä kohti ja oli valmis hyökkäämään, mutta Henkäysvarjoksi tunnistamani soturi esti tätä painamalla kollin maahan.
”Ei teidän tarvitse tehdä näin. Voimme sopia asian muullakin tavalla kuin tappamalla”, yritin, mutta Punatähti käänsi tiukan katseen minuun. Kollin kasvoilta saattoi tunnistaa vihan.
”Ei. Te ette tiedä mitä on tapahtunut, ja tämä on minun klaanini. En ota riskiä, että mitään vastaavaa tapahtuisi enää ikinä. Karhumyrskyn täytyy kuolla”, punaruskea kolli lausui kovalla äänellä ja katsoi minua suoraan silmiini. Päällikön katse lievästi sanottuna jopa pelotti minua. En ollut koskaan nähnyt Punatähteä tuollaisena. Yleensä hän oli niin tyyni, rauhallinen ja rento. Nyt kollin niskakarvat olivat pystyssä, ja tuon kasvoilla oli suorastaan raivostunut ilme.
”Kerro minulle sitten, mitä on tapahtunut”, pyysin rauhallisella äänellä.
Punatähti hengitti syvään ja istui alas. Hän kiepautti häntänsä vartalonsa ympärille ja laskin sen etukäpälilleen.
”Karhumyrsky piinasi kuolonklaanilaisia monen kuun ajan. Hän tappoi minun sotureitani aivan turhaan. Seitsemän soturia ja yksi minun hengistäni. Miksi hän saisi elää, jos minä olen menettänyt seitsemän soturia?” Punatähti kysyi ja katsoi minua silmiini. En tiennyt mitä sanoa. Kun Punatähti kertoi mitä oli tapahtunut, asia muuttui täysin toisenlaiseksi. Hänellä oli syy tappaa, koska Karhumyrsky oli tappanut niin monesti.
Mitä jos minä olisin ollut hänen asemassaan? En olisi ollut kykeneväinen tappamaan klaanitoveriani, vaikka hän olisi tehnyt mitä. Mielestäni karkotus olisi ollut parempi vaihtoehto. Ei minulla ollut oikeutta viedä kenenkään henkeä, Tähtiklaani päätti sellaisesta. Punatähti käänsi minulle selkänsä, ja hän siirtyi Karhumyrskyn luokse.
”Et näe sitä, mutta aurinko laskee hetkenä minä hyvänsä. Sinun päiväsi ovat luetut, Karhumyrsky. Sano terveisiä kaikille niille, joiden hengen sinä veit!” Punatähti sihahti ja upotti hampaansa soturin kurkkuun. Karhumyrsky ei tehnyt mitään estääkseen punaruskeaa soturia. Kuolonklaanilaiset alkoivat hurrata innoissaan. Vilkaisin kauhuissani Minttuliekkiä. Naaras tuijotti herkeämättä isäänsä. Miten me olimme joutuneet tällaisen keskelle? Nyt minulle todella valkeni, millaisia petoja kuolonklaanilaiset olivat.
Kenties heillä oli syy kostaa Karhumyrskylle, mutta minä tiesin sen olevan väärin. Kenenkään toisen henkeä ei saisi viedä, ellei tilanne sitä aidosti vaatisi. Karhumyrsky ei vaikuttanut olevan uhka. Hän ei saanut edes tilaisuutta yrittää muuttua.
Punatähti piti hetken ajan kiinni Karhumyrskyn kurkusta. Soturi alkoi huohottaa raskaasti, ja tuo näytti kärsivän. En voinut katsoa. Käänsin katseeni pois, olisin halunnut lähteä pois paikalta, mutta lukuisat kuolonklaanilaiset olivat ympäröineet minut. Ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin seistä tässä ja toivoa, että tämä olisi pian ohi.
Aika Kuolonklaanin leirissä oli tuntunut ikuisuudelta. Kun Karhumyrsky oli viimein kuollut, olimme ilmoittaneet lähtevämme. Vaelsimme Kuolonklaanin reviirillä kohti omaamme. Alkumatka sujui hiljaisuudessa. Olikohan Minttuliekkikin yhtä järkyttynyt kuin minä? Vai olikohan soturi tottunut tällaiseen asuessaan Kuolonklaanissa?
”Mitä sinä mietit?” rikoin hiljaisuuden ja katsahdin punaruskeaan soturiin. Vilkaisin katseellani Hehkulampea. Kuunvalon heijastuessa vedenpintaan, se sai hennon sinisen värin. Tiesin, että auringossa väri oli sinisempi, mutta kyllä tämäkin näytti taianomaiselta. Kuolonklaanilaiset olivat onnekkaita, kun heidän reviirillään oli näin kaunis lampi. En tosin ollut varma, osasivatko kylmäveriset tappajat arvostaa moista asiaa.
//Minttu?
// 899 sanaa
