Kuutamolaine
Kirjoittaja: EmppuOmppu
Kuutamolaine hidasti sydämenlyöntejään liikkuessaan ääneti aluskasvillisuuden seassa kohti saalistaan. Jänis mussutti ruohotuppoa muutaman hännänmitan päässä hänen edessään, käännellen valppaasti suuria, pitkiä korviaan. Jos hän tekisi yhdenkin virheliikkeen, saalis olisi menetetty.
Hän ajatteli huolella etukäteen jokaisen käpälänaskelensa ja varmisti, ettei hänen häntänsä osunut pensaiden oksiin. Hän yritti tulla osaksi metsää, sulautua siihen kuin varjo.
Enää kolme käpälänaskelta… Kaksi käpälänaskelta… Ja loikka! Mustavalkoinen naaras laskeutui ketterästi ruskean eläimen päälle ja tarrasi hampaillaan sitä niskasta, tehden nopean tappoliikkeen. Jänis hervahti elottomaksi. Kyseessä oli varsin nuori yksilö, kenties tämän hiirenkorvan poikasia, sillä se ei painanut juuri mitään. Kuutamolaine kiitti hiljaa Tähtiklaania mielessään saamastaan saaliista, mutta yritti olla näyttämättä siltä ulospäin – Virtaviima tai Kyyhkypyrähdys saatttoivat olla lähistöllä katselemassa.
Hän raahasi jäniksen pienelle aukealle ja istahti hetkeksi. Hän nosti toista etukäpäläänsä, lipaisi sitä ja pyyhki sillä korvallisiaan. Korppisiipi ja Uskolintu olivat kaiketi yhä saalistamassa. Lehtien välistä tihkuva valo paljasti, että kohta olisi aika palata leiriin. Kuutamolaine tunsi harmistusta. Hän olisi mielellään viettänyt enemmän aikaa metsässä tai leirin ulkopuolella ylipäätään näin viherlehden aikaan, mutta se ei ollut mahdollista nykyisissä olosuhteissa.
Kuolonklaanin voitettua sodan se oli alistanut Eloklaanin valtaansa sekä vienyt heiltä päällikön ja parantajat. Minttuliekki oli kuollut sodan aikana puolustaessaan nummella sijainnutta väliaikaista leiriä, joten varapäällikköäkään ei ollut. Uusi hierarkia oli ollut käytössä peräti kaksi kuuta, ja suurin osa eloklaanilaisista oli jo hyväksynyt kohtalonsa, tai ainakaan he eivät olleet enää vähään aikaan yrittäneet ottaa valtaa takaisin kuolonklaanilaisilta, jotka Henkäystähti oli asettanut Eloklaanin leiriin valvomaan järjestystä.
Kuutamolaine oli päättänyt mennä virran mukana. Hänestä oli tuntunut ontolta aina siitä asti, kun sota oli loppunut. He olivat menettäneet monta hyvää kissaa, klaanitoveria, mutta erityisesti yksi kuolema kummitteli hänen mielessään edelleen päivittäin. Pieni Sarastustassu-raukka oli tullut julmasti tapetuksi taistelun tiimellyksessä, eikä Kuutamolaine ollut vieläkään oikein voinut käsittää sitä, että hänen pikkusiskonsa oli poissa. Se oli sydäntäsärkevää. Hänen vanhempansa olivat ottaneet menetyksen raskaasti, ja Hiilihammas etenkin tuntui vieläkin olevan kovin poissa tolaltaan tapahtuneesta. Ja miksei olisi ollut: Sarastustassu oli ollut vasta oppilas, hänellä oli ollut koko elämä edessä, mutta se oli riistetty häneltä.
Vasemmalta puolelta kuului rapinaa, ja Korppisiipi asteli aukiolle rastas suussaan. Heti hänen perässään tuli Kyyhkypyrähdys, ja vähän ajan kuluttua myös Uskolintu ja Virtaviima putkahtivat pensaikosta. Pidemmittä puheitta partio otti suunnaksi leirin, johon paluu sai Kuutamolaineen mielen synkistymään.
