Kortetuike
Kirjoittaja: EmppuOmppu
Vihamieliset katseet seurasivat jokaista liikettäni kävellessäni Kuolonklaanin aukion poikki. Henkäystähti kulki edelläni ja takanani tuli se samainen soturi, joka oli tuonut minut heidän leiriinsä. Näin kissojen pörhistelevän karvojaan ja luimuilevan epäluuloisesti korviaan mennessäni heistä ohi. Taisipa joku myös sylkäistä suuntaani.
Keskustelu Kuolonklaanin päällikön kanssa ei ollut mennyt toivomallani tavalla. Myös päällikkö itse oli osoittanut minua kohtaan voimallista inhoa ja vihaa, joka ei ollut ollut kaukana raivosta. Minun sanaani oli hädin tuskin kuultu, mikä sai minut hieman turhautuneeksi. Vielä enemmän minua turhautti se, että Henkäystähti oli väittänyt eloklaanilaisten tahallaan rikkovan rauhaa sanomalla yhtä ja tekemällä toista.
Nyt raidallinen kolli oli matkalla soturinsa kanssa kohti Eloklaanin leiriä, jossa hän aikoi sanojensa mukaan vaatia Mesitähteä antamaan minulle asiaan kuuluvan rangaistuksen. Vaikka olinkin rangaistuksen antamisesta eri mieltä, olin päättänyt pitää suuni kiinni toistaiseksi. En tahtonut kiihdyttää jo valmiiksi kiihtyneen päällikön mielentilaa entisestään. Olin varma, että isäni voisi puhua järkeä Kuolonklaanin päällikölle.
Kävellessämme hiljaisuudessa metsän läpi kohti Eloklaanin rajaa, ajatukseni palasivat takaisin Kuolonklaanin leiriin. Suurin osa kissoista oli tehnyt hyvin selväksi ilmeillään ja eleillään, ettei halunnut minua reviirilleen – lukuun ottamatta erästä tiettyä naarasta. Sydämeni oli alkanut läpättää kuin lentoon pyrkivä lintu sillä samaisella hetkellä, kun katseeni oli kohdannut Lampiväreen hämmentyneen ymmyrkäiset silmät.
Jos vain tilanne olisi ollut toinen, olisin mennyt puhumaan hänelle, kysymään kuulumisia – tiedustelemaan, oliko hän ikävöinyt minua yhtä paljon kuin minä häntä kuluneina kuina. Mutta se ei ollut se todellisuus, jota elimme tällä hetkellä. Klaanien välillä oli kuilu, halusimmepa sitä tai emme, ja se teki Lampiväreen kanssa yhdessä olemisen lähes mahdottomaksi.
Tunteeni vaaleanharmaata soturinaarasta kohtaan olivat vain vahvistuneet erossa vietämänämme aikana, vaikka kuinka olin yrittänyt siirtää sydämeni haikeat huokailut taka-alalle ajatuksissani. Halusin vain tilaisuuden päästä puhumaan hänen kanssaan, vaikka se sitten olisikin viimeinen kerta.
Ympäristö alkoi näyttää tutummalta, ja nenääni tulvahti kodin tuoksu. Olimme juuri ylittäneet rajan ja kuljimme kohti Eloklaanin leiriä, jota ennen meidän olisi ylitettävä pari jokea. Kumpikaan kuolonklaanilaisista ei ollut avannut suutaan matkan aikana. Vaikka en nähnytkään tämän ilmettä, aistin Henkäystähden kireyden yhtä selvästi kuin jos se olisi ollut äärimmilleen pingotettu hämähäkinseitti. Perässäni kulkeva soturi ei vaikuttanut yhtään sen rennommalta.
Loikkasin kevyesti Henkäystähden jäljessä kaatuneelle puunrungolle, jonka pinta oli melko liukas sateisten päivien jäljiltä. Tasapainottelin tottuneesti vanhemman kollin perässä sillan toiseen päähän, jossa hyppäsin tukevammalle maankamaralle.
Päällikkö ei pahemmin odotellut – hän halusi päästä leiriimme äkkiä. Olin yrittänyt vakuutella itselleni, että isäni kyllä osaisi ratkaista tilanteen rauhallisesti puhumalla, mutta minun oli vaikea vaientaa epäilyksen ääntä sisälläni. Olin tuomassa kotiimme sitä kissaa, joka oli vanginnut isäni ja parantajamme ja tappanut tätini koko klaanin silmien edessä. Pelkäsin, että tilanne saattaisi muuttua vielä verilöylyksi, kun katkeroituneet ja vihaiset klaanitoverini näkisivät Kuolonklaanin päällikön kaiken tämän ajan jälkeen.
Toisen joen ylitettyämme aloimme olla jo erittäin lähellä leiriä. Tulomme oli kai jo huomattu, sillä joku päästi varoitusrääkäisyn.
//Tuhka?
KP-boosti käytössä
