Ropinaroihu
Kirjoittaja: Koivu
Tassutin valppaana rajapartion mukana takaisin leiriin. Oli vasta aurinkohuippu, joten näytti siltä, että minulla olisi runsaasti vapaa-aikaa tänään, jos en tulisi määrätyksi toiseen partioon.
Käpäliäni syyhytti päästä heti takaisin metsään tai nummille juoksentelemaan. Kävin toisinaan – tai oikeastaan nykyään aika useinkin – rajan tuntumassa itsekseni ihailemassa tuntemattomia maita edessäni. Kauniit maisemat jatkuivat silmän kantamattomiin, enkä ollut saada tarpeekseni rajalla vaeltelusta, vaikka yleensä kyllästyin kaikkeen varsin nopeasti. Siitä oli tullut yksi lempipuuhistani.
Kukaan ei tosin tiennyt harrastuksestani. Minulla ei ollut tapana puhua klaanitovereideni kanssa turhanpäiväisiä tai juuri mistään ylipäänsäkään; minua ei vain yksinkertaisesti kiinnostanut. Sen vuoksi sisareni oli edelleen ainoa kissa, jonka saatoin laskea ystäväkseni. Enkä minä erityisemmin jaksanut lörpötellä Kastesulankaan kanssa. Ja nyt kun maisemien ihailusta oli tullut lähes rutiini, minua jostakin syystä innosti vielä enemmän ajatus siitä, ettei kukaan tiennyt harrastuksestani. Se oli minun oma juttuni.
Olin aikeissa livahtaa omassa rauhassani ulos leiristä, kun Kastesulka kutsui minua ja tepsutti luokseni sotureiden pesän edustalta. Sisaren kaunis, sinikilpikonnatäplikäs turkki näytti vasta suitulta.
”Mentäisiinkö yhdessä metsälle? Vai oliko sinulla muita suunnitelmia?”
Normaalisti olisin ollut ärtynyt siitä, että rajaretkeni estettiin, mutta viime aikoina olin kaivannut siskoni seuraa todella. Soturin arki oli vetänyt meidät ensimmäistä kertaa elämässämme erilleen niin, että velvollisuutemme menivät useina päivinä ristiin, emmekä päässeetkään enää joka päivä aterioimaan yhdessä. Vaikka olimme edelleen tiivimmin tekemisissä kuin monet muut klaanin sisaruksista, niin minusta oli viime kuina tuntunut, että olin etääntymässä sisarestani. Mietin, mahtoiko Kastesulasta tuntua samalta.
”Mennään vain!” maukaisin innoissani, kuin olisimme olleet edelleen pikku pentuja.
Kastesulka näytti hivenen hämmästyvän reaktiotani. Todennäköisesti minua ei olisi huvittanut saalistaa, jos olisin ollut tänään metsästyspartiossa. Nyt kuitenkin mikä tahansa toiminta kelpasi. Kunhan en joutunut kököttämään leirissä tyhjänpanttina. Sitä paitsi mehän voisimme kulkea rajojen tuntumassa, vaikka etsisimmekin riistaa.
Lähdin edellä ulos leiristä ja valitsin suunnan kuin sovitusta säännöstä. Kastesulka ei koskaan valittanut, joten päätin yleensä aina mihin päin kävelimme.
Kävelimme pitkään hiljaisuuden vallitessa. Kun olimme ylittäneet joen, suuntasin meidät kohti nummia. Ajattelin, että voisimme käväistä reviirin päädyssä: siellä, missä Eloklaanin ja Kuolonklaanin välinen raja loppuu ja vaihtuu ei kenenkään -maaksi.
Etelärajaa lähestyessämme Kastesulka oli napannut yhden hiiren. Tuore jäniksen haju tulvahti sieraimiini, mutta olin liian keskittynyt rajan yli pälyilyyn alkaakseni etsimään pitkiä korvia loputtoman heinikon seasta.
”Mietitkö sinä koskaan, mitä tuolla toisella puolella on?” kysyin Kastesulalta, joka katseli minua tutkivasti.
//Kaste?
