Käärmekulta
Kirjoittaja: Käärmis
Niin paljon oli tapahtunut niin lyhyen tuntuisessa ajassa. Mesitähti oli päättänyt eläköityä ja eleli nyt klaaninvanhimpien pesässä vanhalla nimellään, Mesi. Tietysti se tarkoitti sitä, että Korppisiivestä oli tullut Korppitähti ja klaani oli saanut uuden varapäällikön. Minä olin päässyt klaanin varapäälliköksi. Minä.
Korppitähdellä oli niin monia hyviä vaihtoehtoja, mutta hän oli sitten päättänyt, että minusta tulisi klaanin varapäällikkö. Kissa johon luottaa ja jonka kuuluisi määrätietoisesti osata auttaa klaanin johtamisessa. Kissa, joka jonain päivänä saattaisi päätyä klaanin päälliköksi asti.
Katselin uutta päällikköä ihaillen, kun hän keskusteli kokeneiden sotureiden kanssa sivummalla. Suoraan sanottuna olin iloinen siitä, että hän luotti minut klaaninsa johtoon. Olin iloinen, että sain sellaisen mahdollisuuden, vaikka se minua hieman pelottikin. Osasinko edes olla varapäällikkö?
“Hei, Käärmekulta! Onko partioiden järjestäminen edistynyt?” Korppitähti kysyi minulta, kun huomasi minun tuijjottavan. Kehoni jännittyi ja nyökyttelin ripeästi.
“Joo! Kyllähän ne tästä lähtevät!” totesin ja vilkaisin taas sotureita ja oppilaita, joille olin vain hetki sitten listannut heille määrätyt partiot. Korppitähti oli yrittänyt opettaa minulle kaiken parhaansa mukaan ja minä olin koettanut oppia kaiken heti niin, ettei minun tarvitsisi häiritä häntä enempää kysymyksilläni. Toivoin vain toimivani oikein, kuten hän oli halunnut.
Siirryin Korpikasteen luokse nähdessäni naaraan. Hän katsoi minua tuimasti saman tien. Hän ei tainnut pitää siitä, että minusta oli tullut varapäällikkö. Ei toki syyttänyt häntä. En tiennyt olinko parhain mahdollinen vaihtoehto sellaiseen tehtävään.
“Korpikaste, lähde iltapartioon myöhemmin Unikkohämyn, Syreenisumun ja Tupsutassun kanssa”, ilmoitin naaraalle. Hän vain tuhahti ja mulkoili minua.
Käännyin ja lähdin tassuttamaan muualle, jotta minun ei tarvitsisi nähdä Korpikasteen tuomitsevaa tuijotusta. Hän tuntui vihaavan minua silkaksi omaksi huvikseen, enkä oikein ymmärtänyt miksi. Olinko minä tehnyt hänelle jotain väärää joskus? Syyttikö hän minua siitä, etten onnistunut suojelemaan hänen emoaan siltä ketulta silloin?
Pudistelin päätäni karistaakseni ajatukset pois mielestäni. Ei minun kuulunut ajatella kaikkea masentavaa. Elämäni oli tällä hetkellä parhaillaan! Minulla oli rakastava kumppani, oma pentu ja olin vieläpä klaanini varapäällikkö, mikä olisi voinut olla paremmin?! Ei ainakaan paljon – tai niin ainakin itselleni yritin uskotella.
Nyt kun olin päässyt varapäälliköksi pystyin paremmin vahtia missä Kärpästassu kulki. Pystyin ehdottelemaan eri partioita Kallahämylle ja yrittää pitää huolta siitä, että pentuni oli aina turvassa. Se oli minulle tärkein tehtävistäni sillä hetkellä.
Pujahdin parantajan pesälle ja Vienomiete kääntyi heti katsomaan minua päin ja jätti sitten tekemisensä kesken ja tuli minua vastaan.
“Hei, Käärmekulta”, naaras sanoi hiljaa. “Onko jokin vialla?”
“Ei toki. Ajattelin vain tulla kysymään, mikä on yrttitilanne täällä? Tarvitsetteko apua niiden keräämisessä, koska voin määrätä partion avuksi”, ehdotin. Parantajaoppilas empi hetken, mutta pudisti sitten päätään.
“Ei tarvitse. Kyllä me pärjäämme”, hän vastasi. Nyökkäsin ja vilkuilin vielä hetken ympärilleni pesässä.
“Selvä sitten. Hyvää päivänjatkoa ja muista käydä myös välillä ulkona haukkaamassa happea! Se on aina hyväksi!” huikkasin Vienomietteelle ja poistuin pesästä.
Aukiolla kissat ahkeroivat omissa tehtävissään ja katselin sotureita, jotka siistivät lumen aukion keskeltä sen reunoille. Tehtävä ei yleisesti ollut halutuin ja siksi yritinkin määrätä siihen mahdollisimman usein eri kissat. En halunnut ärsyttää ketään sillä, että he joutuivat jatkuvasti siivoushommiin sillä välin, kun muut pääsivät saalistamaan.
“Käärmekulta!” Kuuhohde kutsui samalla, kun hölkkäsi luokseni. Hymyilin soturille ystävällisesti.
“Niin, Kuuhohde? Onko jokin vialla?” kysyin naaraalta toivoen samalla hänen vastaavan kielteisesti.
“Käskit minun pyytää Järviloisteen mukaan partioon, mutta en löydä häntä mistään!” naaras naukaisi ja kuulosti hieman huolestuneelta. Hymyilin hänelle lempeästi ja ryhdyin mielessäni pohtimaan olinko tajuamattani laittanut kollin kahteen partioon, jonka takia hän ei olisi leirissä, mutta mieleeni ei tullut mitään.
“Älä huoli, Kuuhohde. Hän on varmaankin ulkona vain jaloittelemassa. Kyllä hän varmaan jo pian ilmestyy leiriin. Voitte lähteä jo ilman häntä, ja jos häntä näkyy ulkona, voitte pyytää hänet samalla matkaanne. Vahdin kyllä leirissä, kunnes hän palaa takaisin”, vakuuttelin, vaikka olin itsekin huolissani klaanitoveristamme. Ei ollut uusi asia, että kissat lähtivät itsekseen tai jonkun toisen kanssa kävelylle ulos, mutta monesti siitä sanottiin edes jollekulle.
“Selvä! Yritän pitää silmäni auki hänen varaltaan ja kerron vielä asiasta muillekin!” Kuuhohde ilmoitti. Nyökkäsin hänelle mielissäni.
“Hyvä. Kiitos, Kuuhohde. On hyvä pitää huolta siitä, että kaikki klaanitoverimme pysyvät turvassa”, naukaisin ja juuri, kun ennätin sulkea suuni Järviloiste ilmestyikin leirin sisäänkäynnistä sisään. Hymyilin Kuuhohteelle ja nyökkäsin kohti kollia merkiksi mennä puhumaan hänelle. Naaras vain nyökkäsi ymmärtäen viestini ja lähti tassuttamaan klaanitoverinsa luokse.
Katselin huojentuneena, kun he juttelivat ja käänsin sitten huomioni muualle. Katseeni asettui Haavemuistoon, joka harhaili leirissä tehden mitä ikinä. Kolli oli ollut jo pitkään huonossa kunnossa parantajan pesällä, joka oli saanut minut miettimään kovasti kohenisiko hänen tilanteensa koskaan. Kolli oli ollut sekava lähes niin kauan, kun oli klaanissa ollut. En tietänyt hänestä paljoa muuta kuin sen, että hän oli ollut osa yhteisöä, mutta jätti sen ja jäi Eloklaaniin sodan jälkeen. Mieleeni ei muistunut kertaa, jolloin olisin koskaan oikeastaan jutellut kunnolla hänen kanssaan. Ehkä joku päivä minun kannattaisi kokeilla. Nyt ei kuitenkaan ollut sen aika.
Ilta – tai ennemmin yö – oli jo pitkällä. Lumi painoi turkkiani, kun rämmin metsässä eteenpäin. Sydämeni pamppaili kurkussa asti, kun tunteet olivat nousseet pintaan. Olin päättänyt käydä pentujeni haudoilla. En ollut tehnyt niin juurikaan vain, koska ajatus siitä, että kaksi pienen pientä pentua – minun pentuani – olivat kuolleet sillä lailla ja niin varhain.
Olin päättänyt lähteä ennemmin itsekseni kuin pyytää esimerkiksi kumppaniani tai Kärpästassua mukaani. Halusin tehdä tämän matkan aivan itsekseni. Silloin minun ei tarvitsisi ajatella sitä, että muut näkivät minut ja saattoivat huolestua minusta. Ei minulla sentään asiat ollut yleisesti huonosti. Itse asiassa minulla oli elämä minulla hyvin, etenkin jos sitä vertasi joidenkin muiden kanssa. Todella säälin heitä ja joskus toivoin, että olisin voinut ottaa heidän murheensa ennemmin itselleni.
Askeleeni hidastuivat hidastumistaan, kunnes pysähdyin täysin siihen kohtaan, jossa pentuni olivat haudattuna. Siellä he makasivat haudoissaan. Kylmän, jäätyneen maan alla. Sentään he olivat Tähtiklaanissa turvassa eivätkä joutuneet kärsiä klaanissa kylmästä ja nälästä kuten muut elävät kissat.
“Hyttyspentu, Muurahaispentu, toivon, että elämänne Tähtiklaanissa on suotuisaa ja teillä on siellä kaikki hyvin. Toivon, että katsotte minua, Sädesäihkettä, Kärpästassua ja kaikkia muita rakkaitanne ja pidätte meistä huolta”, kuiskasin hiljaa ja suljin silmäni. Kuulin oman ääneni värisevän ja tunsin miten oli vaikeaa hengittää. En itkenyt yleensä niin usein, mutta pentujeni kuolemat olivat aina jotain, joka sai minut herkistymään enemmän kuin juuri mikään muu.
Kun tassujani alkoi heikottaa, asetuin kylmään hankeen makuulle ja annoin itseni surra. Kehoni väpätti, kun nyyhkin, vaikka en olisi halunnut. Pentuni olisivat jo nuoria oppilaita kuten Kärpäspentu. He saisivat kaiikki olla yhdessä ja harjoitella sotureiksi yhdessä.
Huomasin pian hämärässä leijuvien lumihiutaleiden laskeutuvan päälleni saaden turkkini kimaltamaan. Tuntui hetken kuin olisin ollut kuollut ja Tähtiklaanissa rakkaimpieni luona. Siellä minua odottivat jo niin monet. Samaan aikaan ajatus oli masentava ja lohduttava. Siellä oli kissoja, jotka minusta välittivät ja minua odottivat, mutta toisaalta samalla se tarkoitti, että he kaikki olivat joutuneet jo poistua keskuudestamme, jotta olivat päätyneet Tähtiklaaniin.
Toivoin, että he todella odottivat minua. Toivoin, että sitten kun tulisi minun aikani, minua todella odotti joku ja että minut otettaisiin avotassuin vastaan Tähtiklaanissa. Toivoin, että pentuni eivät syyttäneet minua kuolemastaan samalla tavoin kuin itse tein. Vaikka kuinka muut saattoivat sanoa, ettei se ollut syytäni, en voinut muuta kuin syyttää itseäni siitä, että he olivat nyt kuolleet.
Keräsin itseni ja lähdin takaisin leiriin, kun kuulin metsästä ääniä. En ollut enää varma olinko lähettänyt sille yölle yöpartiota, mutta oli asia miten oli, en halunnut kenenkään törmäävän minuun kun olin keskittynyt suremaan. Halusin pitää tämän surun vain itselläni.
Partioiden järjestely sujui mutkitta. Sovin vielä viimeisiä partioita myöhemmälle ennen kuin käännyin kohti tytärtäni, Kärpästassua, joka istuskeli lähistöllä vain seuraamassa tekemisiäni. Määräsin hänet mestarinsa Kallahämyn sekä Kortetuikkeen kanssa saalistuspartioon ja hänen suuret silmänsä kääntyivät katsomaan heti minua. En osannut tarkalleen sanoa, mutta olisin voinut väittää, että hän näytti ehkä jopa vihaiselta minulle?
“Onko minun ihan pakko tulla sinun kanssa?” Kärpästassu valitti silmien pyöräytyksen kera. Katsoin häntä hieman loukkaantuneena. Miksei hän tahtonut tulla kanssani partioon? Olin hänen emonsa, voisi luulla, että hän arvostasi kanssani viettämäänsä aikaa! Minä olisin ainakin arvostanut sitä!
“Et ikinä anna minun olla muiden kanssa. Olisin halunnut jonkun oppilaan kanssa, joka ajattelee minun olevan hassu tai kiva ja sitten saisin kavereita”, hän jatkoi vielä madaltaen ääntään ennen kuin ehdin edes täysin prosessoida hänen aikaisempia sanojaan. Olisi ollut vähättelyä, jos olisin sanonut hänen sanojensa vain satuttaneen. Suoranaisesti ne tuntuivat musertavan minua ja kietovan pitkän kuristavan käärmeen kaulani ympärille. Olin niin pettynyt. Eikö Kärpästassu muka pitänyt minusta?
“Minä olen klaanisi varapäällikkö ja sinä kuuntelet minua mukisematta! Sinä lähdet partioon niiden kissojen kanssa, joiden kanssa päätän sinun lähtevän!” kivahdin tapellen samalla kyyneliä vastaan. Tuollaisten sanojen kuuleminen omalta tyttäreltäni satutti enemmän kuin halusin myöntää. Eikö hän ymmärtänyt, että yritin vain suojella häntä?! Että halusin vain pitää hänet turvassa! Etten halunnut menettää viimeistäkin pentuani…
Huiskaisin häntääni ja käännyin kannoillani. Jotenkin pettymykseni ja suruni oli helpompi purka turhautumisena ja vihana. Tiesin, ettei se ollut oikea tapa toimia, mutten vain saattanut ymmärtää miksi oma pentuni kääntyi minua vastaan sillä tavoin.
“Käy hakemassa Kallahämy ja Kortetuike paikalle. Tämä on käsky, ei pyyntö”, naukaisin hänelle tiukasti katsomatta häneen päin. Mistä hän oli oppinut tuollaista niskurointia? Se oli varmasti Sielutassulta! Se pieni riiviö oli varmasti yrittänyt parhaansa mukaan vain aivopestä Kärpästassun minua vastaan ja pitää huolta, että pentuni joutuisi tilanteisiin, jossa voisi olla vaarassa vain, koska hänen mielestään ne olivat typeriä “seikkailuita”.
//Kärpänen?
