Leimusilmä
Kirjoittaja: EmppuOmppu
“Muista juoda hyvin. Nesteytys on kaiken A ja O helteillä.” Leimusilmä laski juuri kostutetun sammalmytyn Nokilinnun eteen.
“Ihan kuin minä en muka osaisi juoda ilman tuotakin tietoa”, tavallisesti niin mukava vanha naaras jupisi vastaukseksi ja ryhtyi lipittämään kielellään nestettä sammalen pinnalta. Leimusilmä varmisti vielä, että naaras varmasti muisti juoda tarpeeksi, ennen kuin jätti tämän omaan rauhaansa sairasaukion vuoteelle.
Nokilintu oli valitellut päänsärkyä ja huonoa oloa eilisillasta alkaen, ja Leimusilmä oli katsonut parhaaksi siirtää vanhan kissan parantajan pesälle lepäilemään siltä varalta, että tämä oli saanut auringonpistoksen. Näissä ääriolosuhteissa ei voinut olla liian varovainen, etenkään iäkkäiden kissojen suhteen. Kuumuus oli kaikista pahin klaanin vanhimmille ja nuorimmille jäsenille, ja Leimusilmällä ja Vienotassulla oli ollut käpälät täynnä töitä huolehtiessaan, että kaikki varmasti muistivat juoda tarpeeksi ja pysyä varjossa.
“Pidä tauko ja käy juomassa”, Leimusilmä kehotti oppilastaan Vienotassua, joka oli parasta aikaa käymässä läpi heidän yrttivarastoaan. Kilpikonnalaikkuinen naaras peruutti ulos varastosta ja nyökäytti päätään mestarilleen.
“Olen melkein valmis täällä”, naaras ilmoitti.
“Hienoa”, Leimusilmä kehräsi mielissään. “Ehdit jatkaa sen loppuun pienen tauon jälkeen.”
Vienotassu ei ruvennut inttämään vastaan, vaan suuntasi sairasaukiolta löytyvän märän sammalkasan luokse, josta kissat kävivät hätätapauksessa nesteyttämässä itseään. Muutamat soturit olivat auttaneet Leimusilmää tuomaan uuden märän kasan tänä aamuna, jotta huonovointisten ei tarvinnut kulkea joelle asti juomaan.
“Leimusilmä!” hätääntynyt huuto kajahti pesän ulkopuolelta, ja sitä seurasi vauhkoontunut askelten töminä. Leimusilmä käännähti katsomaan pesän suulle ilmestynyttä Kuutamolainetta, joka tärisi niin, että hyvä jos pysyi pystyssä. Parantaja kiiruhti naarasta vastaan kuulemaan tämän syyn hätään.
“Hiilihammas!” mustavalkoinen soturi aloitti takellellen. Hänen vaikutti hetken ajan olevan hankaluuksia muodostaa sanoja, aivan kuin hänen kielensä olisi lakannut yhtäkkiä tottelemasta häntä. “Olimme ulkona saalistamassa, kun hän” – naaras veti väristen henkeä välissä – “kaatui maahan! En tiennyt mitä tehdä, eikä kukaan ollut lähistöllä, joten siirsin hänet varjoon ja tulin hakemaan apua. Sinun on tultava apuun heti!” Nuori kissa oli selvästi pois tolaltaan.
“Missä hän on?” Leimusilmä kysyi jämäkän rauhallisesti. Kuutamolaineen katse alkoi harhailla ympäriinsä, joten hänen oli yritettävä saada tämän huomio palaamaan käsillä olevaan asiaan. “Mihin jätit hänet?”
“E-en osaa sanoa tarkkaan, mutta osaan reitin sinne”, soturitar sanoi ja pudisti sitten päätään kuin ajatuksiaan selvittääkseen. “Meidän on mentävä äkkiä!”
Siitä Leimusilmä oli samaa mieltä. Oli todennäköistä, että Hiilihammas kärsi lämmön aiheuttamista vaurioista, jotka saattaisivat pahentua, jos kolli ei pian saisi asianmukaista hoitoa. “Käy hakemassa mukaan pari soturia”, hän ohjeisti Kuutamolainetta, joka nyökytteli nyt terävöityneempänä. “Tavataan aivan tuota pikaa leirin uloskäynnillä.”
Kuutamolaineen rientäessä etsimään lisäkäpäliä Leimusilmä kiepahti ympäri ja lähti tiedottamaan Vienotassua asiasta. Koska Nokilintu oli sairasaukiolla, parantajaoppilaan oli paras jäädä pitämään vanhaa naarasta silmällä kaiken varalta.
“Minua tarvitaan muualla”, hän ilmoitti Vienotassulle pesän suulta. Nuori parantajaoppilas oli kaiketi kuullut hälyn ulkoa, sillä tämä oli jo kääntynyt häntä kohti, kun hän työnsi päänsä sisään pesään. “Pidä huoli Nokilinnun nesteytyksestä ja valmistele uusi vuode Hiilihammasta varten.”
“Selvä pyy.” Vienotassu huiskaisi hännällään ja ryhtyi toimeen. Leimusilmä oli iloinen, että hänellä oli niinkin osaava oppilas kuin Vienotassu, johon hän tiesi voivansa luottaa tällaisissa tilanteissa. Naaras oli oppinut paljon kuluneina kuina, eikä tämä ollut Leimusilmän mielestä kaukana parantajanimensä saamisesta.
Kun Leimusilmä kiirehti uloskäyntitunnelille, hän huomasi Kuutamolaineen olevan jo paikalla odottamassa häntä Korppisiiven ja Mehiläislennon kanssa. Leimusilmä ei ollut varma, oliko paras idea ottaa perheenjäseniä mukaan auttamaan Hiilihammasta, sillä nämä saattaisivat huolestuneina tehdä enemmän harmia kuin hyvää, mutta parantaja arveli, ettei heillä ollut aikaa ruveta vääntämään asiasta. “Näytä tietä”, hän naukui Kuutamolaineelle.
Neljä kissaa suuntasivat metsään pikavauhtia Kuutamolaineen johdolla. Leimusilmä oli huolissaan myös Kuutamolaineen voinnista, sillä naaras oli juossut koko matkan Hiilihampaan luota takaisin leiriin ja nyt tämä joutuisi tekemään saman matkan uudestaan heti perään. Liian fyysisen rasituksen välttäminen oli äärimmäisen tärkeää helteillä. Naaras oli kuitenkin ainoa, joka tiesi, missä Hiilihammas oli, eikä heillä ollut hetkeäkään hukattavaksi.
Kuutamolaine johdatti heidät juurien yli ja saniaisten läpi pienelle metsäaukealle. Sen reunassa Leimusilmä näki tumman karvamytyn, joka oli pelottavan liikkumaton. Hän työntyi muiden ohi Hiilihampaan luo ja ryhtyi tutkimaan soturia.
*Kiitos hyvä Tähtiklaani, hän hengittää*, hän ajatteli huojentuneena tuntiessaan kollin kylkien kohoilevan pinnallisesti pitäessään tassuaan tämän päällä. Hän huomasi kollin suusta valuvan kuolaa, ja tämän kuonon vieressä näkyi olevan myös pieni limainen lammikko sappinestettä, joka oli arvatenkin tullut oksennuksen mukana. *Häntä on viilennettävä.*
Onneksi lähistöllä kuulosti virtaavan pieni puro. “Etsikää sammalta niin paljon kuin jaksatte kantaa ja kastelkaa ne vedessä läpimäriksi”, Leimusilmä jakeli ohjeita mukana tulleille sotureille. “Tarvitsemme ne kaikki Hiilihampaan viilentämiseen. Kuutamolaine, pidä sinä pieni hetki varjossa ja tasaa hengitystä. En halua joutua kantamaan sinuakin sairasaukiolle.”
Kuutamolaine nyökäytti päätään väsähtäneen oloisena ja lysähti sitten istumaan heidän viereensä varjoon. Sillä välin Korppisiipi ja Mehiläislento ampaisivat salaman lailla etsimään sammalta. Jonkin ajan kuluttua he palasivat ensimmäisten märkien myttyjen kanssa, ja Leimusilmä ryhtyi asettelemaan niitä akuuteille alueille. Hän vuorasi Hiilihampaan pään, kaulan, nivuset ja kainalot sammalilla ja kostutti myös tämän polkuanturoita, vatsanalusta sekä korvanlehtiä.
Soturit toivat lisää märkää sammalta, josta Leimusilmä käski heitä myös juomaan itse. He jatkoivat Hiilihampaan viilentämistä ties kuinka kauan, ennen kuin kolli lopulta raotti silmiään. Leimusilmä tunsi helpotuksen kulkevan lävitseen, kun hän huomasi, ettei kolli enää hehkunut lämpöä yhtä paljon kuin aiemmin. Myös tämän hengitys oli muuttunut paljon tasaisemmaksi.
“Isä!” Kuutamolaine vikisi kuin pieni pentu ja kiehnäsi kuonollaan isänsä päätä vasten. Hiilihampaan kurkusta hyrähti hieman katkeileva kehräys.
Leimusilmä siirtyi vähän syrjempään ja antoi tilaa muulle perheelle tulla tervehtimään kollia. Hän kiitti mielessään Tähtiklaania, että he olivat ehtineet paikalle ajoissa. Klaani ei olisi tuntunut samalta ilman Hiilihampaan kaltaista kokenutta soturia.
“Jättäkää saalistaminen ensi kerralla viileämmälle ajankohdalle, jookosta?” hän maukui Kuutamolaineelle ja Hiilihampaalle pieni pilke silmäkulmassaan.
Kaksikko vilkaisi toisiinsa hieman huvittuneen oloisina. “Niin, viileämmälle ajankohdalle”, Hiilihammas toisti ja kosketti tyttärensä lapaa hännällään.
Vasta illan tultua kissajoukko uskalsi vaeltaa takaisin leirin suuntaan. He etenivät maltillista vauhtia koko matkan. Kaikki olivat selvästi uupuneita, mutta kukaan ei valittanut. Tärkeintä oli, että he olivat onnistuneet pelastamaan Hiilihampaan.
//Sen pituinen se 🙂
