Ampiaispentu
Kirjoittaja: Elandra
Olin ehtinyt jo kovin innostua retkestä Kuolonklaanin rajalle, mutta Kultatassu ei ollut samaa mieltä kanssani. Hän epäili, etten jaksaisi kävellä sinne saakka. Olin jo väittämässä vastaan, mutta Kultatassu sai lopulta pääni käännettyä. Jos en voinut nähdä Kuolonklaanin reviiriä, joki sai luvan kelvata.
”Hyvä on, lähdetään sitten heti!” hihkaisin riemuissani ja katselin hetken ympärilleni, ”missä suunnassa joki on?”
Kysyvä katseeni kääntyi Kultatassuun, joka alkoi myös katsella ympärilleen.
”Täällä päin”, naaras vastasi ja viittoi minut peräänsä. Kultatassu oli minua jonkin verran isokokoisempi, joten kävely aluskasvillisuuden seassa sujui häneltä helpommin. Minä astuin koko ajan jotenkin väärin, ja olin vähällä lentää kuonolleni.
Jo lyhyen varpujen seassa rämpimisen jälkeen olin aivan loppu metsässä kävelemiseen. En kuitenkaan halunnut luovuttaa, sillä olimme päässeet jo niin kauas. Kun käännyin katsomaan taakseni, leirin turvalliset piikkihernemuurit olivat kadonneet näköpiiristä. Vasta nyt minua alkoi oikeasti jännittämään. Olimme oikeasti lähteneet ulos leiristä, eikä emo tiennyt siitä mitään. Olikohan hän jo huomannut katoamiseni?
”Kultatassu”, lausuin epäröiden edelläni kulkevan ystäväni nimen. Hunajanvärinen oppilas pysähtyi ja käänsi päänsä minun suuntaani.
”Katso, joki on tuolla”, naaras viittoi katseellaan eteenpäin. Jännitys hävisi heti, ja unohdin hetkessä mitä olin sanomassa. Yritin seistä mahdollisimman ryhdikkäästi nähdäkseni joen, mutta aluskasvillisuus tuli näkökenttäni tielle.
Mitä muutakaan olisin voinut tehdä, kuin pinkaista juoksemaan kohti suuntaa, jossa Kultatassu kertoi joen olevan. Juokseminen metsässä oli paljon vaikeampaa kuin leirissä. Kaaduin lyhyen matkan aikana kaksi kertaa, mutta nousin heti ylös ja jatkoin juoksemista.
”Odota Ampiaispentu!” Kultatassu huusi perääni, mutta en malttanut pysähtyä. Halusin nähdä joen! Juoksu alkoi sujua paremmin heti, kun aluskasvillisuus katosi ympäriltäni. Varvut ja mättäät muuttuivat märäksi nurmeksi. Olin niin riemuissani, että unohdin katsoa eteeni.
”Pysähdy!” Kultatassu parkaisi, mutta oli liian myöhäistä. Olin saavuttanut joen törmän, ja vaikka yritin pysähtyä, se ei onnistunut. Liu’uin märällä nurmella eteenpäin voimatta tehdä yhtään mitään pysähtyäkseni.
Ennen kuin huomasinkaan, maa katosi altani ja molskahdin hyiseen veteen. Paniikki valtasi minut, kun vajosin pinnan alle.
// jatkan tästä Medellä
// 306 sanaa
