Karjuvirne
Kirjoittaja: Elandra
Saalisonni oli ollut Tähtimötaivaalla myötä, sillä mustavalkea naaras sai lähes välittömästi kiinni ensimmäisen saaliinsa. Emme olleet kerenneet kauas toisistaan, kun kuulin soturittaren syöksähtävän kohti vaanimaansa saalista. Ajatukseni olivat harhautuneet saalistamisesta aivan toisaalle, joten hajujälkien etsiminen osaltani oli päättynyt ensimmäisellä yrityksellä lyhyeen. Kun Tähtimötaivas kiikutti elotonta hiirtä lähemmäs minua ja naukui kiusoitellen, ettei hän ollut mikään turha kissa, väläytin soturille hennon hymyntapaisen.
”Kyllä minä sen tiesin”, vastasin matalalla äänellä ja räpäytin ystävällisesti silmiäni. Katseeni harhautui Virtaviimaan, joka parhaillaan käveli nyrpeä ilme kasvoillaan meitä kohti.
”Ei tänne tultu juttelemaan. Alkakaa saalistaa tai saatte rangaistuksen”, raitaturkkinen naaras komensi ylimielisesti ja loi meihin varoittavan katseen. Tähtimötaivaan hymy hyytyi välittömästi ja kieltämättä minuakin ärsytti kuolonklaanilaisen komentelu. Väläytin Virtaviimalle tuiman katseen.
”Sitähän me koko ajan teemme”, ärähdin mielistelemättä vihollistani ja käänsin sitten myötätuntoisen katseen kohti Tähtimötaivasta, ”eiköhän jatketa sitten.” Naarassoturi käänsi minun tavoin katseensa pois Virtaviimasta ja nyökkäsi. Lähdimme eri suuntiin ja jatkoimme saalistamista.
Loppupartion ajan pyrin olemaan välittämättä Virtaviimasta lainkaan. Välillä hajujälkiä seuratessani pääsin niin kauas harmaaturkkisesta soturista, ettei hän enää nähnyt minua. Inhosin sitä, miten aina jossain vaiheessa jouduin palaamaan kuolonklaanilaisen luokse ja todistamaan, etten ollut paennut minnekään. Virtaviima silmäili meitä koko ajan raivostuttavan ylimielisesti ja patisti meidät töihin samalla, kun hän itse vain istuskeli paikoillaan ja vahti meitä. En voinut sietää sitä, miten leirimme vallanneet iljettävät, pahanhajuiset ja huonosti käyttäytyvät kissat loisivat nurkissamme saalistamatta ja komentelivat meitä minkä kerkesivät. Me teimme kaiken työn ja he pitivät meitä orjinaan.
Olin niin ärsyyntynyt, ettei saalistamisesta tullut mitään. Yritin kääntää ajatukseni pois Virtaviiman raivostuttavasta naamasta leikkimieliseen kilpailuumme, mutta se oli turhaa. Ärsytys oli saanut jo otteen minusta, enkä kyennyt irrottautumaan siitä. Kuopaisin turhautuneena käpälälläni maata ja annoin häntäni huitoa ilmaa. Olin hetken seurannut oravan hajujälkeä, mutta en vain jaksanut enää. Istahdin hetkeksi alas ja nostin katseeni kohti taivasta. Silmäilin hetken ajan hiljaa tuulen tahdissa huojuvia puiden oksia, jotka kurottelivat kohti kirkkaansinistä taivasta. Mieleni alkoi taas käydä ylikierroksilla ja olin vähällä vajota takaisin siihen synkkyyteen, jossa olin elänyt viimeiset kuut. Ajatus tuskallisesta elämästä ja elämän turhuudesta yrittivät salakavalasti hiipiä mieleeni kuin varjot illan tullen metsään.
Vedin syvään henkeä ja laskin katseeni takaisin maata kohti. Ilmeeni kirkastui, kun yllättäen näin parin ketunmitan päässä nököttävän pörröhäntäisen eläimen. Se seisoi selin minuun läheisen puun juuressa ja kaiveli jotakin maasta. Välittömästi aloin pidättää hengitystäni ja päätin, että tämä olisi minun saaliini. Pitkin ja ripein harppauksin lähdin lähestymään punertavaturkkista oravaa. Jo parin askeleen jälkeen kävelyni oli muuttunut juoksuksi. Orava oli liian hidas reagoimaan. Juuri kun se huomasi minut ja oli pakenemassa puunrunkoa pitkin puuhun turvaan, saavutin sen ja iskin hampaani eläimen niskaan. Orava alkoi välittömästi räpiköidä ja vinkua kaiketi lajitovereiltaan apua. Mutta kukaan ei tullut apuun. Nopeasti mursin saaliin niskat ja pian se lakkasi liikkumasta. Pudotin eläimen multaiseen maahan ja silmäilin sitä hetken aikaa. Se oli kuollut kuin kivi. Pörröhäntäisen eläimen ruskeat silmät olivat jääneet ammolleen ja ne tuijottivat tyhjyyteen. Sen suu oli ammollaan ja saatoin selvästi nähdä oravan talttamaiset etuhampaat. Kuvittelin tuijottavani kuolonklaanilaista, joka oli kuollut kynsiini samalla tavalla armoa anellen. Pieni virne hiipi kasvoilleni, niin huvittava ajatus oli. Se oli yksi sairaista tavoista, joka oli pitänyt minut pinnalla viime aikoina. Niin lapsellista kuin se olikin, sain iloa siitä, että kuvittelin saaliiden olevan kuolonklaanilaisia. En ehkä saisi vielä kostoani, mutta jonain päivänä sen saisin, olin varma siitä.
Orava jäi kuin jäikin ensimmäiseksi ja viimeiseksi saaliikseni, sillä sen kiinni saatuani palasin Virtaviiman luokse ja naaras ilmoitti, ettei aikaa saalistamiselle enää ollut. Odottelimme hetken Tähtimötaivaan saapumista. Odotellessamme minun ja Virtaviiman yllä oli painava hiljaisuus, jota kumpikaan ei vaivautunut rikkomaan. Se oli minusta hyvä niin, sillä naaras oli viimeinen kissa jolle halusin puhua. Välttelin katsomasta kuolonklaanilaissoturin suuntaan ja odottelin vain Tähtimötaivaan paluuta. Ilmeeni kirkastui aavistuksen verran, kun erotin tutun hahmon lähestyvän meitä puiden lomasta. Mustavalkea soturi kantoi hampaissaan varpusta. Päättelin sen rähjääntyneestä olemuksesta, että linnun kiinnisaaminen ei ollut ollut mikään itsestäänselvyys, kaiketi soturi oli joutunut kamppailemaan pakoon pyristelevän siivekkään kanssa ennen kuin oli lopulta saanut sen näppärästi hengiltä.
”Hieno saalis”, nau’uin kohteliaasti Tähtimötaivaalle ja yritin kaikin tavoin unohtaa sen, miten Virtaviima seisoi piinaavasti vieressämme ja tarkkaili jokaista liikettämme, ”saitko sinä mitään muuta?”
//Tähtimö?
