Ampiaispisto
Kirjoittaja: Elandra
Katsoin iloisesti hymyillen Kultasiipeä, joka oli heittänyt ilmoille ehdotuksen siitä, että pitäisimme pienen saalistuskilpailun. Jos vastaavan haasteen olisi heittänyt kuka tahansa muu, olisin jo tässä vaiheessa päättänyt voittaa, mutta nyt se ei tuntunut tärkeältä. Itse asiassa halusin Kultasiiven voittavan, jotta naaras saisi olla iloinen itsestään ja omasta suorituksestaan.
”Sehän nähdään!” virnistin leikkisästi ja asetuin lähtövalmiuteen Kultasiiven rinnalle.
”Oletko valmis?” kellertävä soturi kysyi ja katsahti minuun.
”Aina”, vastasin leveästi hymyillen. Tiemme erkanivat lähtiessämme eri suuntiin. Kultasiipi kulki syvemmälle metsään, kun minä palasin takaisin päin samaa reittiä mitä olimme tulleet. Haistelin ilmaa, mutta ajatukseni karkasi huomaamattani saalistamisesta aiempaan keskusteluumme. Pysähdyin paikoilleni ja uppouduin ajatuksiini.
Koko kehoni läpi oli kulkenut lämmin aalto, kun Kultasiipi oli kertonut kaivanneensa minua! Olin ollut niin otettu naaraan kauniista sanoista, etten ollut tajunnut jälkeenpäin vastata hänelle mitään. Pienoinen ahdistus alkoi jyskyttää takaraivossani tajuttuani asian. Oliko Kultasiipi ottanut vastaamattomuuteni loukkauksena?
Rasahdus joen suunnalta sai minut säikähtämään. Katseeni kääntyi nopeasti rasahduksen suuntaan, mutten nähnyt ketään.
”Kuka siellä?” kysyin, mutta vastausta ei kuulunut. Vilkaisin nopeasti ympärilleni; ketään ei näkynyt. Lähdin päättäväisin askelin kävelemään kohti pensasta, jonka takaa arvelin rasahduksen kuuluneen. Kiersin tiheäoksaisen pensaan toiselle puolen, mutta edelleenkään ketään ei näkynyt. Sen sijaan ilmassa leijaili voimakas oravan tuoksu. Sen oli täytynyt astua jonkin maassa lojuvan oksan päälle. Pörröhäntäistä eläintä ei kuitenkaan näkynyt lähistöllä, mutta päätin lähteä seuraamaan sen hajujälkeä.
Multaiseen maahan oli jäänyt pienet jalanjäljet, joka teki jäljittämisestä entistä helpompaa. Kuljin niin äänettömästi kuin osasin, sillä tiesin oravan olevan lähellä. Orava oli suunnannut ensin lähemmäs jokea, mutta jokin oli saanut sen muuttamaan suuntaansa takaisin koivumetsään.
Kuljettuani hetken ajan eläimen jälkiä pitkin, rasahdus sai minut valpastumaan. Katseeni kohdistui punaturkkiseen eläimeen, joka touhuili omiaan läheisen koivupuun juurella. Pudottauduin matalammaksi, ja upotin kynteni metsän pehmeään pohjaan. Hengitin mahdollisimman hiljaa, sillä pelkäsin oravan kuulevan minut. Otin muutaman aivan pienen, hiljaisen askeleen lähemmäs kohdettani. Orava oli sopivasti selkä minuun päin, eikä se huomannut minun lähestyvän.
Kun etäisyyttä oli enää alle kahden ketunmitan verran, jännitin lihaksiani valmistautuen syöksyyn. Sopivan hetken tullen, syöksähdin kohti tuuheahäntäistä eläintä. Epäonnekseni oravalla oli nopeat refleksit, ja tämän onnistui väistää minua. Se pudotti keräämänsä pähkinät ja kiipesi piipittäen koivun runkoa pitkin ylöspäin. Aivan vaistomaisesti lähdin eläimen perään puuhun. Kuten arvata saattaa, puissa elävä orava oli minua huomattavasti nopeampi kiipeilijä. Ennen kuin olin edes rungon puolivälissä, orava oli jo ehtinyt oksiston sekaan. Näin, kuinka se juoksi oksaa pitkin ja loikkasi sulavalla loikalla viereiseen puuhun. Purin hampaani yhteen, minähän en luovuttaisi!
Jatkoin kiipeämistä, kunnes pääsin kapuamaan lähimmälle oksalle. Orava oli pysähtynyt viereiseen puuhun, josta se katseli minua. Olin varma, että tuo pieni otus ajatteli, etten minä saisi häntä kiinni. Oksa, jolle olin astunut tuntui kestävän painoni hyvin. Upotin kynteni puuhun ja valmistauduin taas syöksymään eteenpäin. Kohdistin katseeni viereisen puun oksaan, jolle aioin loikata.
Syöksähdin vauhdilla eteenpäin oksaa pitkin ja ponkaisin itseni ilmaan. Loikka epäonnistui pahanpäiväisesti, sillä en saanut jaloistani tarpeeksi voimaa. Hypyn pituus ei aivan riittänyt, ja käpäläni vain hipoivat oksaa, jolle olin yrittänyt loikata.
Ennen kuin tajusinkaan, olin jo putoamassa kovaa vauhtia kohti maan pintaa. Kuin ihmeen kaupalla onnistuin asettumaan ilmassa niin, etten putoaisi selälleni maahan.
Tömähdin kovalla voimalla jaloilleni maahan. Ehdin jo huokaista helpotuksesta; olin selvinnyt pudotuksesta. Mutta kun otin askeleen eteenpäin, vasen etukäpäläni ei kestänytkään painoani vaan rojahdin naamalleni kosteaan maahan. Vaikeroin maassa itsekseni ja onnistuin nipin napin kampeamaan itseni takaisin jalkojeni varaan. Vasempaan etukäpälään sattui, eikä se kestänyt lainkaan astumista.
Oli minun onneni, että sisareni oli kolmijalkainen. Kimalaistassu oli saanut minutkin joskus kuvittelemaan, miltä tuntui elää ilman yhtä jalkaa. Siispä kolmella jalalla kinkkaaminen onnistui, kunhan vain pystyi olla välittämättä jatkuvasta kivusta, joka jalassa alkoi tuntumaan.
”Kultasiipi!” huhuilin ystävääni kävellessäni hitaasti eteenpäin kolmella jalalla. Kasvoillani oli koko ajan irvistys, sillä kipu oli niin kova.
”Kultasiipi! Oletko sinä täällä?” huhuilin yhä kovemmalla äänellä naarasta. Kipu alkoi tuntua sietämättömältä, joten minun oli pysähdyttävä.
”Kultasiipi!” en voinut muuta kuin huutaa naaraan nimeä ja toivoa, että hän olisi jossain lähistöllä ja löytäisi minut.
//Kulta?
