Tyrskypentu
Kirjoittaja: EmppuOmppu
Tuuli havisutti leiriä ympäröivien puiden lehtiä ja ripotteli niitä sinne tänne pitkin aukiota. Taivas oli pilvinen, mutta vielä ei satanut.
Istuin yksin ulkona; emo oli pentutarhalla nokosilla, tai sitä hän oli ainakin näyttänyt tekevän, kun olin vaivihkaa luikkinut pois paikalta. Emme olleet oikein jutelleet sen jälkeen, kun olin mennyt tokaisemaan tälle pari päivää sitren melko tylystikin, ettei hänen tarvinnut työntää nenäänsä kaikkiin asioihini, vaikka olikin emoni. Ilmeisesti olin onnistunut loukkaamaan häntä sanomalla niin, ja olin heti jälkeenpäin katunut sitä, etten ollut osannut sulkea suutani ajoissa.
”Tyrskypentu.” Hätkähdin vähän kuullessani isäni äänen. Nostin katseeni maassa lepäävästä kirkkaanoranssista lehdestä tabbykuvioiseen kolliin, joka tassutti luokseni. ”Miten päiväsi on sujunut?” hän kysyi kumartuessaan koskettamaan neniä kanssani.
Epäröin, kertoisinko hänelle minun ja emon välisestä kahnauksesta, mutta päädyin lopulta pysymään vaiti asiasta. ”Hyvin. Kävin vain jututtamassa Kirsikkakuonoa ja unohduin sen jälkeen ulos katselemaan puita”, sepitin päästäni. Tosiasiassa olin vain kaivannut omaa rauhaa, mistä pentutarhalla ei ollut tietoakaan nyt kun Koivupentukin oli muuttanut sinne.
”Niin, ne ovat kyllä nyt kauniita, kun lehdet vaihtavat väriä”, Hiilihammas hymähti ymmärtäväisen kuuloisena ja kävi istumaan viereeni. Tunsin hänen paksun, karhean turkkinsa hipovan omaani, ja vaikka en katsonutkaan häntä, pystyin aistimaan hänen painonsa vierelläni. Menisi enää vain jonkin aikaa, kunnes ottaisin hänet kasvussa kiinni; sitten olisimme saman korkuisia.
Huomioni kiinnitti Litteäkiven lähistöllä tapahtuva kuhina: Mesitähti ja tämän kumppani Aurinkokajo keskustelivat jostakin hännänpäät kiivaasti nytkyen. En kuullut, mistä he puhuivat, mutta kumpikin vaikutti olevan innoissaan jostain. Hetken päästä Mesitähti nyökäytti naaraalle päätään, kiepahti ympäri ja loikkasi pesäänsä vartioivalle isolle, littanalle kivelle. Liikautin korviani kiinnostuneena, kun päällikkö huusi tutun kokouskutsun, jossa hän pyysi kaikkia Eloklaanissa oman riistansa metsästämään kykeneviä saapumaan paikalle.
”Odota tässä”, isä sanoi ja kosketti minua kevyesti korvaan kuonollaan, ennen kuin nousi seisomaan ja käveli verkkaisesti lähemmäksi kuuntelemaan, mitä sanottavaa Mesitähdellä oli. Jäin aloilleni istumaan ja yritin pinnistellä kuullakseni edes jotakin leirin keskellä käynnissä olevasta kokouksesta.
Lopulta kyllästyin vain odottelemaan ja rohkenin mennä taas isän viereen istumaan. Hiilihammas katsahti minuun hieman toruvan näköisenä, kun en ollut totellut tätä, mutta ei yrittänyt häätämään minua muualle. Niinpä istuin selkä suorana kuten kaikki klaanitoverini kuunnellessaan päällikköä.
”… hyväksymme sinut Eloklaanin täydeksi jäseneksi”, ehdin juuri kuulemaan, miten Mesitähti lopetti lauseensa.
Siinä samassa leirin täytti kissojen juhlava mourunta: ”Rastaskukka! Karpalonenä! Rastaskukka! Karpalonenä!”
Käpäliäni alkoi kihelmöidä jännityksestä, kun tajusin, että kyseessä oli uusien soturien nimitysmenot. Voi, kunpa minäkin saisin pian seisoa tuolla, huokailin mielessäni, kun näin vilaukselta Rastaskukan ja Karpalonenän seisomassa isänsä rinnalla Litteäkiven laella.
”Kohta sinäkin pääset tuonne”, kuului Hiilihammas maukuvan viereltäni, ihan kuin ajatukseni lukien. Katsahdin häneen ilahtuneena siitä, että tämäkin huomasi minun kasvaneen, ja etten ollut enää mikään pikkupentu hänen silmissään.
Ajatukset harhaillen kurkistin lapani ylitse pentutarhalle, jonka oksien takaa olin näkevinäni Korppisiiven vaaleanvihreiden silmien tähystävän meihin päin. Kun räpäytin silmiäni, kuningatar oli kuitenkin jo tiessään, jos ikinä edes oli ollut siellä.
Sinä päivänä kun minut nimitettiin oppilaaksi, oli pitkästä aikaa aurinkoista. Ramppasin hermostuneena edestakaisin pentutarhan edustalla, aina silloin tällöin Litteäkiven suuntaan vilkuillen siinä toivossa, että Mesitähti astuisi kohta sen päälle ja kuuluttaisi kaikki koolle.
”Jännittääkö?”
Säpsähdin emon äänen kuullessani ja pysähdyin kuin seinään. Käännyin katsomaan mustavalkoista kuningatarta, jonka kasvoilla oli tänään tavallista säyseämpi ilme: riidastamme oli tullut kuluneeksi jo melkein kuu, ja kumpikin meistä sisimmässään varmasti tiesi, etteivät välimme olleet vieläkään aivan entiset. Mutta emo kuitenkin puhui minulle, ja se oli edistystä.
”Vähäsen”, vastasin ja yritin kohauttaa lapojani niin huolettoman näköisesti kuin vain osasin.
Korppisiipi hymyili minulle suopeasti ja tassutti lähemmäs, jotta pystyi nuolaisemaan päälaestani törröttävän karvatupon suoraksi. Räpäytin silmiäni hieman hämilläni, mutta en sanonut mitään.
”Saapukoon jokainen oman riistansa metsästämään kykenevä Litteäkivelle klaanikokoukseen!” kuulin Mesitähden äänen kajahtavan takaani, ja kun käännyin ympäri, näin päällikön seisomassa kiven päällä valkoinen turkki suittuna ja vihreät silmät kimmeltäen.
Lähdimme tassuttamaan emon kanssa rinta rinnan kohti aukion keskustaa. Kissoja oli jo alkanut valua paikalle ympäri leiriä, ja kynnet vatsassani tuntuivat kiristyvän entisestään.
Kävelin vähän vitkastellen eturiviin, josta Mesitähti kutsui minut hännänheilautuksella viereensä kiven päälle. ”Tyrskypentu on saavuttanut kuuden kuun iän, ja hän on valmis soturioppilaan koulutukseen. Tästä päivästä aina siihen päivään, jona hän on ansainnut soturinimensä, kutsuttakoon tätä oppilasta Tyrskytassuksi. Sinun mestarisi tulee olemaan Karpalonenä. Toivon, että Karpalonenä siirtää kaiken tiedon sinulle.” Mesitähti piti tauon, jonka aikana aivan isänsä näköinen nuori kolli loikkasi kivelle minun viereeni. Hän loi minuun ystävällisen katseen, ja minä hymyilin hänelle takaisin. ”Karpalonenä, olet valmis ottamaan oppilaan. Olet saanut hyvää koulutusta Hopeaputoukselta, ja olet osoittanut olevasi myötätuntoinen ja uskollinen soturi. Odotan, että siirrät kaiken tälle nuorelle oppilaalle”, päällikkö lopetti.
Tämän jälkeen Karpalonenä kurkotti koskettamaan nenällään omaani. Tunsin karvojeni pörhistyvän kollin kylmän nenäni osuessa omaani, mutta pakotin kasvoni pysymään hillittyinä.
”Tyrskytassu!” Isän ääni kohosi ensimmäisenä kissojen joukosta. Hyvin pian sen jälkeen muutkin yhtyivät mukaan, ja uusi nimeni raikasi aukiolla juhlavasti.
”Tuo osa metsää tuolla on Kuolonklaanin reviiriä”, Karpalonenä selitti ja viuhtoi hännällään siihen suuntaan, mihin hän halusi minun katsovan.
Olimme jo ehtineet ylittämään kaksi jokea, kunnes olimme tulleet Eloklaanin ja Kuolonklaanin maat toisistaan erottavalle näkymättömälle rajalinjalle. Olin odottanut näkeväni jonkinlaisen selvän merkin siinä kohtaa, missä reviiri vaihtui Kuolonklaanin puoleksi, mutta pistävä haju riitti kyllä hyvin pitämään minut loitolla pitemmälle jatkuvasta sekametsästä.
”Onko Kuolonklaani koskaan hyökännyt tänne?” kysyin Karpalonenältä hänen jätettyään uudet hajumerkit rajan pintaan ja lähtiessämme jo tassuttamaan takaisin päin.
Karpalonenä pudisti päätään. ”Ei ainakaan minun aikanani. Mesitähti on onnistunut rakentamaan klaanien välille jonkinlaisen sopusoinnun, jonka avulla yhteiselo näin lähekkäin onnistuu”, hän naukui johdattaessaan minua sananjalkapensaan läpi. Lehdet läpsivät minua naamaan, ja olin koko ajan vähällä kompastua jostain maan alta ylös kasvavaan puunjuureen.
Kotimatkalla Karpalonenä kertoi minulle Eloklaanin perustamisesta ja sen takana olleesta matkasta, josta olin saannut kuulla jo lukuisia kertoja aikaisemmin pentutarhalla ollessani, mutta koska kolli vaikutti olevan niin mielissään päästessään jakamaan tarinan kanssani, en tohtinut keskeyttää häntä.
En kuitenkaan voinut lakata miettimästä jossain sekametsän siimeksessä mahdollisesti piileskelleitä Kuolonklaanin kissoja, jotka olivat ehkä vain odottaneet oikeaa hetkeä käydä kimppuumme, tosin tällä kertaa tuloksetta. Olisiko Eloklaani todella turvassa, kun asuimme näin lähellä vihollisklaania?
Karpalonenä jatkoi puhumista, mutta sanat tuntuivat kulkevan toisesta korvasta sisään ja putkahtavan heti toisesta ulos. Leirin ulkopuolella oli niin paljon ihmeteltävää, että en pystynyt keskittymään uuden mestarini opetukseen samanaikaisesti.
//986 sanaa
