Varjotassu
Kirjoittaja: Koivu
Varjotassun hämmästykseksi Sadetassu oli kiivennyt ylös puuhun hänen vierelleen ja yrittänyt lohduttaa kollia. Kun Varjotassu ei ollutkaan ollut halukas puhumaan enempää päivästään tai tuntemuksistaan Sadetassulle, naaras oli vaihtanut puheenaihetta ja halunnut näyttää iloisena Varjotassulle lempipaikkansa joen varrelta. Heidän päästyään perille oli taivaalta alkanut leijailla hitaasti lumihiutaleita, joita kaksikko ihasteli yhdessä. Varjotassun oli ollut pakko myöntää, että lumihiutaleet todella olivat kauniita leijaillessaan alas taivaalta. Miten hän ei ollutkaan osannut arvostaa niiden maisemaan tuomaa kauneutta ja rauhallisuutta aiemmin? Varjotassusta tuntui, että Sadetassu sai hänet näkemään kaikki asiat aivan eri valossa. Samaan aikaan hänellä ei ollut hajuakaan, miten hänen uusi… ystävänsä sen teki. Kolli ei myöskään ollut varma, oliko heistä oikeasti tullut jo ystäviä. Mistä hän sen oikein tietäisi?
Varjotassu seurasi yhtä hiutaletta, joka laskeutui suoraan Sadetassun siniharmaalle poskelle. Naaras hymyili niin lämpimästi Varjotassun kohdatessa hänen katseensa, että kolli ihmetteli, ettei hiutale sulanut heti. Hiutaleet näyttivät Varjotassun mielestä melkein leijuvan Sadetassun päällä, tämän turkin ollessa kauniin tuuhea. Samassa Sadetassu nojautui Varjotassua kohti ja tuuppasi kermanvärisen kollin lapaa kevyesti omallaan.
”Tuon sinut tänne uudestaan sitten viherlehden aikaan. Tuo puukin on silloin kauniimman näköinen. Tällä lailla kylmään aikaan kaikki on niin… kuollutta”, Sadetassu naurahti katsellessaan kyseistä, lumen peitossa olevaa puuta ja kallisti päätään. Varjotassu katseli ympärilleen.
”Minusta täällä on ihanan rauhallista”, Varjotassu sanoi. Häntä ei haitannut, että kaikki näytti kuolleelta; nyt hän onnistui näkemään lumen hiljaisen kauneuden kaikkialla. Kolli näki sivusilmällä Sadetassun katsahtavan häneen.
”Mutta tulen tänne mielellään kanssasi viherlehden aikaankin”, Varjotassu lisäsi ja räpäytti silmiään kiitollisena. Jotenkin Sadetassu oli onnistunut pelastamaan hänen päivänsä. Enää entisestä kotikisusta ei tuntunut niin yksinäiseltä.
”Hyvä! En malta odottaa, että näet, miten ruoho hehkuu vehreyttä, kasvit kukoistavat värikkäinä ja aurinko ui kirkkaassa joessa”, Sadetassu kurnutti iloisena. Varjotassu toivoi, että saisi itseensäkin enemmän samaa positiivista energiaa. Hän yritti tartuttaa osan toverinsa iloisuudesta itseensä.
”En minäkään”, Varjotassu maukui. Ainakin hänellä olisi nyt jotain, mitä odottaa. Jotain, mikä auttaisi häntä jaksamaan tämän synkän ja kylmän lehtikadon läpi.
Kolli huomasi tärisevänsä jo kylmästä, seistyään paikallaan lumessa niin pitkään.
”Palataanko takaisin leiriin?” hän ehdotti. Sadetassu näytti huomanneen hänen palelunsa.
”Palataan vain.”
Puolet matkasta kaksikko oli kulkenut suhteellisen hiljaisina, lukuun ottamatta Sadetassun satunnaisia höpinöitä. Varjotassu tunsi edelleen itsensä huonoksi aloittamaan keskustelua. Onneksi Sadetassulle se ei tuntunut olevan ongelma.
”Tuota… Onko sinulla muuten yhtään parempi olo?” naaras kysyi varovasti rikkoen hiljaisuuden.
”On minulla. Kiitos”, Varjotassu maukui ja katsoi Sadetassua silmiin. Hän toivoi, että tämä ymmärtäisi hänen todella olevan aidosti kiitollinen.
”Hyvä kuulla”, Sadetassu maukaisi hymyillen.
Hetken he kulkivat taas hiljaa lumisten puiden lomassa, lähestyen leiriä. Varjotassu päätti yrittää jatkaa keskustelua, vaikkakin hieman kömpelösti. Hän selvitti kurkkuaan katse menosuunnassa, ennen kuin avasi suunsa.
”Onko… onko sinulla paljon kavereita tai lähisukulaisia Eloklaanissa?” Varjotassu tiedusteli ja toivoi, ettei kysymys ollut omituinen.
//Sade?
