Omenatassu
Kirjoittaja: EmppuOmppu
Mielessäni oli utuisia muistikuvia hetkestä, jolloin vesi oli imaissut minut sisäänsä ja yrittänyt tukehduttaa minut tunkeutumalla sieraimiini ja suuhuni. Kuvat olivat epäselviä, hahmottomia. Muistin tunteneeni vain kivun päässä ja polttavan tunteen keuhkoissa. Sitten joku oli tarrannut minusta kiinni ja kuljettanut rantaan, jossa Vadelmatassu oli paniikissa huutanut jotakin. Sen jälkeen olin yskinyt vettä ulos keuhkoistani oikein urakalla, ja ympärilläni olleet asiat olivat alkaneet saada muotoja.
Yhtäkkiä Mesitähden ääni tunkeutui ajatuksiini. Nostin katseeni valkeaan kolliin, jonka turkki oli yhä hieman kostea siitä, kun hän oli loikannut perässäni jokeen pelastamaan minua. ”Annan teidän levätä loppuillan ja seuraavan yön. Pysytelkää leirissä, älkääkä lähtekö omille teillenne. Keskustelen asiasta Korppisiiven kanssa, ja määräämme yhdessä teille sopivan rangaistuksen leiristä poistumisesta.”
Ymmärsin laskea katseeni maahan, kun näin päällikön vakavan ilmeen. Tämä ei ollut mikään leikin asia, Mesitähti oli ilmeisesti menettänyt yhden yhdeksästä elämästään hukkumalla, samalla kun hän oli yrittänyt auttaa minut pois pinteestä, vaikka en ymmärtänytkään, miten sellainen oli edes mahdollista. Sitä saattaisi luulla, että jos hukkuu, niin silloin sitä sitten siirrytään automaattisesti seuraavalle tasolle ja niin poispäin, mutta näillä kissoilla oli jokin pelottava kyky herätä henkiin kuolleista. Minua kuitenkin hämmensi se, ettei Mesitähti ollut täysin kuolematon.
Ennen kuin edes sitä itse tajusin pääni sisällä, huomasin jalkojeni kuljettavan minua oppilaiden pesälle päin. Vadelmatassu laahusti vierelläni poissaolevana. Hänen katseestaan puuttui se sama kipinä, jonka olin nähnyt hänellä ollessamme vielä matkalla joelle. En tiennyt, mikä hän vaivasi, mutta juuri nyt en kyllä jaksanut edes välittää. Kysyisin häneltä siitä, kunhan olisin saanut nukuttua ensin vähän aikaa ja kerättyä elossapysymiskamppailussa kuluneet voimani takaisin.
Hautauduin sammalten sekaan ja yritin tehdä oloni mukavaksi, vaikka paksu ja märkä, kanelinruskea turkkini tuntuikin inhottavan nihkeältä ihoani vasten. Kuulin Vadelmatassun lysähtävän omalle paikalleen viereisellä pedillä. Kuulostelin vielä hetken muita pesän ääniä, kunnes vajosin uneen.
Unessa seisoin keskellä jokea, astinkiven päällä. Se oli ainoa astinkivi koko matkalla joen yli, eikä minulla ollut aavistustakaan, miten olin joutunut sille. Minua pelotti, jalkani vapisivat. Yritin heikosti kutsua apua, mutta jossain sisimmässäni tiesin, ettei kukaan kuulisi minua, vaikka yrittäisinkin huutaa niin kovaa kuin lähtee.
Samassa näin vastarannalla seisomassa Mesitähden. Ylitseni pyyhkinyt huojennus muuttui hetkessä järkytykseksi, kun näin hänen silmiensä tuijottavan suoraan minuun, mutta nekin olivat täysin elottomat. Yritin paniikissa peruuttaa kauemmaksi tuosta epäkuolleesta, mutta joki tuli vastaan hyvin nopeasti.
Humpsahdin vedenpinnan läpi suoraan sen tummaan syöveriin, enkä päässyt enää takaisin pintaan. Vähitellen hätäiset potkut muuttuivat epätoivoiseksi, pieneksi rimpuiluksi, kunnes se lakkasi kokonaan. Antauduin virran vietäväksi.
Heräsin siihen, kun tunsin leukaani jomottavan. Avasin silmäni hitaasti, mutta suljin ne taas. Ulkona oli vielä pimeää, en ollut nukkunut kauaakaa.
Huokaisin. Liljatuuli oli sanonut, että leukaani oli tullut vain pieni ruhje, joka ei tarvinnut hoitoa. Minusta se kuitenkin tuntui paljon kipeämmältä kuin vain pikkuruhjeelta. Arvasin kuitenkin, ettei minulla ollut varaa inttää asiasta parantajan kanssa, sillä olin periaatteessa tappanut hänen veljensä typerällä tempullani.
Aamulla minua ja Vadelmatassua odottaisi jokin rangaistus, tai niin ainakin olin käsittänyt Mesitähden puheista, eikä minulla ollut aavistustakaan siitä, mikä se saattaisi olla. Varmasti jotakin kamalaa, koska olin murhannut hänet. Pakottaisi meidät syömään variksenruokaa, oksentamaan sen ulos ja sen jälkeen siivoamaan omat jälkemme. Värähdin ajatuksesta.
Toisaalta sellainen ei ollut yhtään tuntemani Mesitähden tapaista. Ei hän tekisi meille mitään pahaa, luultavasti. Tai ainakaan minulle – Vadelmatassusta en ollut varma, kuuluiko hän Mesitähdelle läheisiin tai millään muulla tapaa tärkeisiin kissoihin.
Hyvin pian nukahdin uudestaan. En nähnyt enää unia, vaan nukuin sikeästi ja pitkään, aina aamuun saakka.
Siistin kanelinruskeaa turkkiani omalla paikallani. Olin vasta herännyt, ja suurin osa oppilaista oli jo lähtenyt pesästä harjoituksiin tai oli juuri lähdössä. Vain minä ja Vadelmatassu olimme vielä alkutekijöissä.
Vilkaisin kollia sivusilmällä. Hän näytti jo paremmalta, vaikka huomasin, että hän oli edelleen omissa maailmoissaan. Inhosin epätietoisuudessa olemista, joten päätin lähestyä tätä ja yrittää aloittaa jonkinlaista keskustelua siinä toivossa, että hän kertoisi minulle, mikä tuon mieltä painoi.
”Huomenta”, tervehdin pirteästi. Vadelmatassu säpsähti ja käänsi hiukan säikähtäneen katseensa minuun, mutta rauhoittui minut nähdessään. ”Kuule, onko kaikki kunnossa? Vaikutat hieman… no, etäiseltä. Tietääkseni sinä et loukannut itseäsi mitenkään eilen, joten siitä ei ainakaan ole kyse.”
//Vadelma tai Mesi?
//649 sanaa
