Minttuliekki
Kirjoittaja: Lonely Warrior
Toistin mielessäni jatkuvasti samaa lausetta. *Mitä ihmettä oli oikein tapahtunut?* Kaikki tapahtunut tuntui utuiselta ja niin epätodelliselta, että olisin epäillyt tapahtumia todeksi, jos minulla ei olisi ollut mitään keinoa todistaa itselleni kaiken todellisuutta. Mutta oli minulla. Kolmen pennun sijasta vatsani vierellä makoili enää kaksi. Kaikki oli kaaoksessa ympärilläni, mutta sisälläni leijui outo, rauhallinen tyhjyys. En saanut sisäistettyä kaikkea sitä vielä. Kaikki kyselivät vuorotellen minulta olinko kunnossa ja vastaukseni oli aina sama.
“Olen.” Ääneni oli vahva, eikä värissyt, mutta siinä ei ollut havaittavissa mitään tunnetta. Pelkästään se puutunut tyhjyys, joka leijui ympärilläni. Kaiken tämän täytyi olla unta.
Tunsin kuinka kehoni poltteli kaikista niistä iholleni vedetyistä naarmuista ja viilloista, sekä satunnaisen vaiston varaisen sävähdyksen Liljatuulen hoitaessa niitä yrteillä. Mutta minusta tuntui, kuin se kaikki kipu olisi ollut niin kaukana. Tuntui, kuin minut olisi irrotettu kehostani ja nyt leijailin pelkkänä tiedostavan sieluna ja kaiken tarkkailijana. Jonain, joka ei tuntisi kosketusta, mutta olisi myös aivan kuuloaistin rajamailla. Liljatuulen puhe kuului kuin suuren vesimassan alta. Hiljaisena ja epäselvänä. Silti mekaanisesti tein kaiken, mitä hän pyysi varsinaisesti tiedostamatta sitä.
“Minttuliekki”, kuulin minua kutsuttavan. Käänsin katseeni tyhjästi Liljatuulen kasvoihin ja hänen huolestuneisiin meripihkasilmiinsä.
“Olet shokissa. Syö nämä. Sinun kannattaa levätä nyt.”
Nyökkäsin ponnettomasti ja tein niin kuin käskettiin.
Seuraavana päivänä oloni oli aivan yhtä turta. Tuntui siltä, kuin olisin yhä tehnyt suuren urheilusuorituksen henkisesti.
Hätkähdin, kun pieni hunajanvärinen Kultapentu saapui luokseni ja pyysi saada katsoa pentuja. Nostin katseeni pennun vihreisiin silmiin, jotka olivat niin lempeät ja viattomat. Väkisinkin kasvoilleni nousi pieni hymy:
“Katso vaan. He nukkuvat nyt.”
Nuoren naaraan silmissä kimalteli ihastuneisuus kun hän tapitti pentuja silmät auki suurina.
“Mitkä heidän nimensä ovat?” pentu kysyi varovasti ja nosti katseensa ystävällisenä minuun. Naaraan innostus uusia pentuja kohtaan oli herttaista. Olimme Mesitähden kanssa nimenneet pennut ennen.. tapahtumia. Jokainen pentu oli saanut itselleen nimen yrtin mukaan.
“Tämä punaruskea on Talvikkipentu, vaalea Laventelipentu ja kol- tai niin”, esittelin pehmeästi pennulle, “kun he avaavat silmänsä, saat heistä leikkikavereita.”
//Kulta?
316 sanaa
