Perhopuro
Kirjoittaja: Saaga
Yhtenä aamuna oli koko arki kääntynyt ylösalaisin. Rakas Kehräpentuni, minun oma pienokaiseni, oli sairastunut. Makasin pentutarhassa, joka oli – samoin kuin parantajien parantajien pesä – täyttynyt sairaista kissoista. Kissat pentutarhalla olivat vähemmän sairaita, mutta silti huono kuntoisia. Siksi käännyinkin nyt enemmän kuin koskaan Tähtiklaanin puoleen. Esi-isämme eivät voisi viedä pienen pennun henkeä näin kamalalla tavalla. Minun oman pentuni. Enkö ollut jo kärsinyt tarpeeksi? Rukoilin rukoilemasta päästyäni ja aina, kun uskaltauduin ulos katsoin taivaalle ja anelin siltä jotain vastakaikua pyyntöihini.
“Perhopuro, onko kaikki hyvin?” Vienomietteen hiljainen ääni sai minut palautumaan takaisin todellisuuteen.
“Kyllä”, vastasin ja nousin, “Parasta palata sisään. Ei ole hyväksi kellekään olla liian kauaa ulkona tässä säässä.”
Viittasin sanoillani armottomaan lumisateeseen, joka teki parhaansa peittääkseen maan entistäkin paksumpaan vaippaan. Tassutin edeltä pentutarhaan ja Vienomiete tuli perässäni. Pysähdyin pesän suuaukon viereen yskimään, hengitykseni korisi.
“Tuon sinulle pietaryrttiä”, nuori parantajanaaras tokaisi ja lähti.
Tähtiklaanin kissat, miksi rankaisette meitä näin? kysyin mielessäni.
Vietin päivät pääosin pohtien minkä vääryyden olimme tehneet esi-isiämme kohtaan. Olisiko minun kuulunut etsiä Kehräpennun oikea emo eikä viedä tätä omaan kotiini ja pitää kuin omaani? Olinko riistänyt joltain poloiselta hänen oman pentunsa ja hyödyntänyt tätä oman onneni saavuttamiseksi?
